Hierojalla ja muitakin kehollisia asioita

Tervehdys täältä puuhommista! Niitä riittääkin, sillä isosta kaksihaaraisesta koivusta tulee uskomattoman paljon puutavaraa. Eilen sain yli 10 000 askelta mittariin pelkästään kärräämällä pöllejä kottikärryillä. Muutamakin kärryllinen tuli lykittyä. Kerrassaan hyvää hyötyliikuntaa. Välillä pilkoin vaihtelun vuoksi jäätä pihan varjopaikoista. Tänään Johanin moottorisaha lauloi, joten huomenna on luvassa lisää kärräysliikuntaa.

Kävin viime viikolla pitkästä aikaa hierojalla, koska niska ja hartialihakseni olivat ajautuneet melkoiseen jumitus- ja kiputilaan. Olin kyllä kotijumppaillut ja venytellyt, mutta nukkuminen junassa ja vieraassa sängyssä (kävin isän luona Pohjanmaalla) sekä runsas kännykän tuijottelu matkan aikana kulminoivat tilanteen.

Olen jo useita vuosia käynyt Jonnan – Iona Wellness – hierottavana. Ostan yleensä kerran tai kahdesti vuodessa viiden käynnin sarjan ja käyn silloin hieronnassa kerran viikossa. Nyt Jonnalla olikin minulle yllätys: tunnusteltuaan vähän aikaa kivikovia hartioitani, hän sanoi haluavansa käyttää niihin neuloja. Neuloja! Apua!

Hän kertoi käyneensä kuivaneulauksen koulutuksessa (dry needling) ja uskoi siitä olevan minulle apua. Sanoin tietysti, että anna palaa, sillä lihasjumini olivat pahat – ja en nähnyt neuloja, mahallani kun hierontapöydällä makasin.

Kuivaneulaus ei tuntunut kovin kivalta, mutta se auttoi heti: pienen piinan jälkeen tiukat hartialihakseni olivat kuin pullataikinaa. Minulle selvisi, että kuivaneulaus on länsimaiseen lääketieteeseen perustuva toimenpide, jossa akupunktioneulalla tökitään pehmytkudoksessa olevia triggerpisteitä. Periaate on erilainen kuin akupunktiossa, vaikka molemmissa neuloja käytetäänkin. Parasta oli, että vielä viikonkin jälkeen rentous on säilynyt ihan kotikonstein.

Paitsi hierojalla, niin kävin viime viikolla myös Kiasmassa, josta edellinen kuva on. Kyseinen hauska teos onkin näkynyt monen kaverin somevirrassa. Se on Shoplifterin tekohiuksista tehty installaatio Nervescapes VIII. Halusin kuitenkin erityisesti nähdä Iiu Susirajan valokuvanäyttelyn Kuivakka ilo.

Olen viime aikoina seuraillut paljon kehopositiivisuusjuttuja, ja vaikka Susirajan kuvat ovatkin nykytaidetta, eivätkä varsinaisesti liity kehopositiivisuuteen, niin ihailen hänen kykyään ja uskallustaan laittaa itsensä alttiiksi teoksissaan. Toiset kuvat ovat hauskoja, toiset jotenkin traagisia, mutta kaikki ne herättävät mielessäni monenlaisia pohdintoja.

Iiu Susirajan valokuvat ovat Kiasmassa heinäkuun loppupuolelle asti, joten hyvin ehtii vielä. Itse aion mennä reilun viikon päästä uudestaan.

Kehopositiivisuus on lyhyesti sanottuna kaikenlaisten kehojen hyväksymistä ja kehorauhan antamista kaikille. Jokainen on hyvä just sellaisena kuin on, eikä kenenkään ole pakko laihduttaa tai muuten muokata kehoaan tullakseen hyväksytyksi.

Voi, kunpa sen kehorauhan saisi myös luotua itse itselleen! Viime vuosina on ollut paljon rankkoja asioita mielen päällä, eikä se, mitä on suuhunsa pistänyt, ole ollut useinkaan kovin harkittua. Ikä tekee myös helposti tepposiaan ja yhteistuloksena on mahamakkara. Vararengas. Jenkkakahvat. Uimarengas. Mitä näitä nyt on.

Yleensä pukeudun niin, että tunnen oloni mukavaksi ja kauniiksikin. (Olen muuten usein saanut kehuja tyylistäni, mikä on ollut paitsi ihanaa, niin myös vähän häkellyttävää.) Mahamakkara jää silloin somasti piiloon. Joskus on pakko pukeutua toisin ja siitä ei hyvää seuraa.

Laulan Porvoolaisessa Partita -kuorossa, ja viime lauantaina oli konsertti. Afrikan Tahti -esityksessä meillä oli pukukoodina farkut ja värikäs t-paita. Ei todellakaan sellainen asu, johon normaalisti pukeudun. Lauloin ja tanssin koko konsertin ihan fiiliksissä ja oli huippukivaa – kunnes näin kuvat ja videot. No, mahamakkara näkyi pahasti t-paidan läpi ja loppupäivä oli pilalla. Seuraavakin päivä meni enemmän tai vähemmän ryvetessä ja vähän vielä sitäkin seuraava. Harmitti. Harmitti erityisesti se, että olisin näyttänyt paljon paremmalta omissa, normaaleissa vaatteissani. Ja harmitti, että joku niin mukava ja ihana asia, kuin kuoro, tuottaa harmitusta!

Ketään ei kiinnosta minun mahamakkarani. Ketään ei thou-dellakaan kiinnosta minun mahamakkarani, enkä ole ainoa ihminen maailmassa, en ehkä ainoa kuorossakaan, jolla on mahamakkara. Näillä lauseilla lohdutin itseäni ja tottahan ne ovat. Samalla suunnittelin laihdutuskuuria. Aaarrrrgh!

Siispä tartun kiitollisuuteen. Olen kiitollinen terveistä jaloista, jotka jaksavat kuljettaa minua paikasta toiseen. Olen kiitollinen käsistä, jotka jaksavat nostaa pöllejä ja työntää kottikärryjä. Olen kiitollinen näkevistä silmistä ja kuulevista korvista, ajattelevista aivoista. Olen kiitollinen vatsasta, joka ottaa vastaan kaikenlaista ravintoa ja käsittelee sen sopivaksi ruumiin ja aivojen polttoaineeksi. Makkaroilla tai ilman.

Hyvää ja aurinkoista pääsiäistä!

-Anja

Lähimatkailua

Tervehdys kuistikahvilasta!

Niin kuin jo Facebookissa eilen kirjoittelin, niin musiikin kuuntelu on alkanut taas maistua. Jee!

Musiikinopettajana teen tavalla tai toisella töitä kaiket päivät laulun ja soiton parissa. Lisäksi peruskoulu ei ole niitä hiljaisimpia työpaikkoja. Lienee luonnollinen seuraus, että vapaalla janoan enemmän hiljaisuutta tai vaikkapa äänikirjan kuuntelua. Näin on mennyt jo muutama vuosi.

Konsertit, keikat, kuorossa laulaminen ja oma soittelu tuottavat onneksi edelleen iloa ja nautintoa. Niitä kyllä jaksaa ja niiden avulla myös jaksaa. Eilen kuitenkin teki yllättäen mieli sammuttaa äänikirja ja kuunnella musiikkia. Niin tein ja laitoin Mozartin soimaan. Se oli turvallinen aloitus. Tänään kuuntelin lisää: vähän Mercedes Sosaa ja sitten Chopinin pianomusiikkia. Taitaapa vapaa tehdä tälläkin tapaa hyvää.

Sunnuntaina menimme Johanin kanssa revyyporukan mukana salaiselle reissulle. Emme tosiaan tienneet matkan kohdetta ennakkoon, mutta siitä kehkeytyi oikein kiva kulttuuripäivä. Bussissa saimme arvailla määränpäätä melko mystisten vinkkien perusteella. Pärjäsin kisassa hyvin ja sain paluumatkalla palkinnoksi kuvan pienet söpöt ruusut.

Ohitimme Ainolan, joka on auki vain kesäisin ja jatkoimme Halosenniemeen. Siellä en ollutkaan ennen käynyt, vaikka olen aikonut vaikka kuinka monta kertaa.

Pekka Halosen kotimuseo on kauniilla paikalla Tuusulanjärven rannalla. Sisällä ei saanut ottaa kuvia, joten sinun kannattaakin tutustua paikkaan itse, jos et ole vielä käynyt. Suosittelen. Kesällä voi Ainolan ja Halosenniemen niputtaa samaan reissuun, kolmanneksi kohteeksi mahtuu samalle päivälle vielä Lottamuseokin.

Niin ikään Tuusulassa sijaitseva pieni Lottamuseo on myös mielenkiintoinen käyntikohde. Näyttely esittelee lottien historiaa ja vapaaehtoistyötä kuvien, tekstien, esineiden ja kuunneltavien kertomusten kautta. Lottakanttiini uunituoreine pullineen näytti houkuttelevan runsaasti myös sunnuntaikävelijöitä ja -pyöräilijöitä päiväkahville.

Onnistuneeseen reissuun kuuluu tietysti aina hyvä ruoka. Kävimme maistuvalla brunssilla Gustavelundissa, jonka jälkeen oli hyvä palailla vatsat täysinä kotia kohti. Kiitos, Frej, matkan ideoinnista ja järjestelyistä!

Tänään kävelin tihkusateessa kotoa keskustaan asioille. Pysähdyin ensimmäistä kertaa kirjoista rakennetun mökin kohdalle, vaikka olen mennyt sen ohi varmaan kymmeniä kertoja. Tämä ”Hometalo – kadotetun rakennustaidon muistomerkki” on kuvanveistäjä Tero Maksimaisen suunnittelema ja yhdessä vapaaehtoisten kanssa rakentama teos. Materiaalina on käytetty Loviisan kirjastosta homeongelmien takia tuhottavaksi tuomittuja kirjoja.

Ompeluliike, jossa minun piti asioida, olikin laittanut tälle päivälle lapun luukulle, joten päätin käydä kahvilla ja kävellä sitten takaisin kotiin.

Kahvilan vieressä on kästyöläisten ja tuottajien puoti Rouva Hulda Huoleton, jossa keksin poiketa kysymässä virkattuja valeampiaispesiä – ja sieltähän niitä löytyi. Joo, kyllä kai sellaisen voisi itsekin virkata, mutta tällaisena tuuriluontoisena käsityöihmisenä ei nyt huvittanut alkaa yrittää väkertää. Huldasta niitä löytyi ja olisi löytynyt vaikka mitä muutakin ihanaa, mutta tällä kertaa pidättäydyin jopa liiemmälti katselemasta.

Lempikahvilani Loviisassa on Favorit, jossa kaikki maistamani on ollut hyvää. Tänään join caffe latten kauramaidolla, aika usein tilaan myös vihersmoothien. Leivonnaiset ovat paikan päällä tehtyjä, tuoreita ja herkullisia. Bonuksena seinillä on säännöllisesti vaihtuva taidenäyttely. Sieltä muuten ostin sen ballerinataulun, josta muutama viikko sitten kerroin.

Ulkona taivaalta tippuu kämmenen kokoisia räntärättejä. Minä lähden nyt saunaan lämmittelemään ja toivon hyvää viikon jatkoa juuri sinulle!

-Anja

Väriä, väriä!

Talven selkä alkaa toden teolla taittua, ihanaa! Kevät on yleensä ollut minulle se raskain vuodenaika, mutta nyt vapaalla ollessani aion nähdä ja iloita, kuinka lehdet pikkuhiljaa puhkeavat puihin ja opetella suhtautumaan armollisesti likaan, pölyyn ja sotkuun, jotka kevätaurinko paljastaa. Sanon itselleni, että maailma ei tule koskaan eikä varsinkaan kerralla valmiiksi, joten relaa, nainen! Pala kerrallaan.

Seuraavaksi värikäs tuotesuositus: Marlin inkivääri-kurkuma-acerola-shotti kaupan mehuhyllystä. Olen silloin tällöin ostanut pieneen muovipulloon pakattuja inkiväärishotteja, mutta onhan tämä viiden annoksen pahvipakkaus paljon järkevämpi. Inkiväärin terveysvaikutuksia löytyy nopealla googlauksella pitkä lista. Shotti on tosi hyvää ja tulista. Kivasti tokenee aamutokkurasta, kun tämän vetäisee kitusiinsa. Melkein lieskat lentää suusta.

Aivan kuten sisustuksessa, niin tykkään väreistä myös vaatteissa ja asusteissa. Tässä esimerkkiä viime lauantaina revyyn päättäjäisistä. Orkesterilla oli pukukoodina musta, mutta otin vähän vapauksia viimeisen esityksen kunniaksi. Mainittakoon, että jalkani eivät näkyneet orkesterinurkkauksen reunan takaa. Mekko on ostettu syksyllä Gudrun Sjödeniltä ja sointuvat sukkikset löytyivät vaatekomeroa siivotessa.

Kotosalla hiihtelen yleensä trikoissa tai verkkareissa. Niissäkin saa olla väriä. Ostin viime syksynä kirkkaankeltaisen takin, joka ylläni tunnen itseni välillä käveleväksi huutomerkiksi. On se kuitenkin niin iloinen takki! Kuvassa eilistä ulkoilueleganssiani.

Olen jo kauan kuolannut Oililyn ja Pip Studion värikkäitä laukkuja ja niistä erityisesti sellaisia vähän isompia malleja, ns. weekendereitä. Te, jotka kyseisiä brändejä yhtään tunnette, tiedätte myös, että niistä saa maksaa aika reippaasti. Viikonloppulaukkua tulee käytettyä kuitenkin sen verran harvoin, että ainakaan nyt en halua satsata siihen kovin paljon.

Olen käyttänyt lyhyillä reissuilla tylsää urheilukassia, kun Tukholmasta aikoinaan ostettu kaunis kassini meni rikki opiskelijalapsen käytössä. Onneksi Sisilian reissulla löysin sattumalta ihanan värikkään yksisarviskassin. Hinta 23 euroa! Eihän se nahkaa ole, mutta eivät ole sadanviidenkympin Pip Studiotkaan.

Olen matkustanut tänään junalla ja bussilla isän luo Pohjanmaalle. Uusi laukku pääsi ensimmäiselle reissulleen. Vieressä turkoosi Kånken, joka onkin melkein aina menossa mukana.

Väriä ja valoa viikkoosi!

-Anja

Siivous- ja ompeluhommia

Viime viikolla sain vaatekomeroni siivouksen valmiiksi. Juhuu! Voin vain taas todeta, että mieluista päällepantavaa löytyy omasta takaa, eikä hankinnoille ole tarvetta. Johan haluaisi tämän lausunnon varmaan kirjallisena – no tässähän se itse asiassa tulikin!

Yhtenä päivänä vedin myös hellan irti kolostaan ja putsasin kaikki pinnat. Puhdas hellantaus ei tosin näy ulospäin, kuten siisti vaatekomero, joka ilahduttaa aamuin illoin, mutta tuottaa toki olemassaolollaan tyytyväisyyttä sekin.

Tänään teimme Johanin kanssa pihalla puuhommia. Syksyllä vähän ennen lumien tuloa isosta pihakoivusta rysähti toinen haara alas. Onneksemme laskeutuminen ei vahingoittanut taloa, vaan koivu kaatui siististi vieden mukanaan vain osan vanhaa omenapuuta. Tilasimme ammattimiehen paikalle, joka kaatoi toisenkin haaran ja paloitteli rungot. Ja sitten tuli pakkanen ja lumi.

Nyt on lumi jo sen verran sulanut, että puuröykkiöt ovat paljastuneet. Irrottelin tänään pöllejä jäätyneestä maasta ja Johan veti niitä lumikolalla pihan perälle jatkotoimia varten. Pöllit ovat niin hienoja, etten malttanut olla tekemättä niistä väliaikaista ulkotilataidetta.

Pihalla on aivan hirveä sotku siivottavaksi, kunhan lumi sulaa kokonaan: sahanpurua, oksanpätkiä, risuja ja puunpalasia. Isot risut lähtevät huomenna peräkärryn kyydissä jäteasemalle.

Harmittaa kyllä sen tikan puolesta, jonka lempipuu tämä koivumme oli. Koputtelua oli mukava kuunnella. Toivottavasti se on löytänyt yhtä hyvän puun itselleen.

Ompeluhommiin tartuin pitkästä aikaa, kun olohuoneessa oleva rahi ei sopinut ollenkaan yhteen nojatuolin kanssa. Ne eivät toki ole alun alkaenkaan olleet pari, mutta rahi on tarpeellinen juuri tuossa. Lisäksi rahin kanssa yhteensopivan tuolin luo ei nyt rahia mahdu, joten päätin verhoilla sen.

Kangas hankittiin yhteistuumin Eurokankaasta jo viikkoja (pari kuukautta?) sitten. Kun en nykyään enää ompele verhonpäärmeitä ja ratkenneita vaatteiden saumoja kummempaa, niin työhön tarttuminen vaati pitkähkön tuumausajan.

Viime viikon keskiviikkona valtasin keittiönpöydän ja tartuin hommaan. Mitään suunnitelmaa ei oikeastaan ollut, vaan etenin fiiliksellä. Jonkinlaiset kaavat tein kuitenkin vanhasta lakanasta ja maltoin harsia ja sovittaa ennen ompelua, vaikka yleensä päräytän ompelukoneella suoraan nuppineulojen päältä (ja joskus ilman nuppineulojakin). Kuvista näkyy alkutilanne, marssijärjestys ja lopputulos, joka on siis rahin päälle vedettävä huppu.

Väri on täydellisen ihana ja verhoilu onnistui ihan ookoo, vaikka pari pikku virhettä siellä kyllä on. En kerro kenellekään, mistä ne huomaa. Kangasta oli sen verran reilusti, että se riitti vielä sohvatyynyn päälliseen.

Kuten kuvista myös näkyy, rakastan värejä sisustuksessa. Ihailen toisten vaaleita ja mustavalkoisia koteja, mutta meille ei sellaista taida koskaan tulla.

Aurinkoista viikkoa!

-Anja

Elämäni piirongit

Viime viikko meni flunssaillessa ja vieläkin vähän yskittää. Useana päivänä paras ystäväni oli höyryhengitysastia. Pudotin kuuman veden joukkoon aina yhden kurkkupastillin ja sain näin raikkaat höyryt.

Ruusut saimme Johanin kanssa Liljendalrevyyn jälkeen viime sunnuntaina. Olemme mukana orkesterissa ja esityksiä on perjantaisin, lauantaisin ja sunnuntaisin maaliskuun ajan. Ruusu annettiin jokaiselle esiintyjälle, mutta lahjoittaja jäi tällä kertaa tuntemattomaksi. Kiitos hänelle!

Mietin tässä yhtenä päivänä, että meillä on aika monta piironkia tai lipastoa. Mikä ero niillä muuten on? Itse ajattelen, että lipasto on pieni ja piironki iso, mutta enpä ole varma. Joka tapauksessa niitä on siunaantunut meille ja ovat kaikki omalla tavallaan niin hienoja.

Olohuoneen komistus on isän tekemä valkoinen piironki peileineen. Hanna-tädin vanha lankapuhelin on tietysti kiinni puhelimen pistorasiassa, kun sellainen kerran sattui talosta löytymään.

Olohuoneen toinen piironki (senkki?!) löytyi ullakolta. Se makasi siellä vuosikaudet, koska talon edellinen omistaja oli rakentanut sen väliseinien taakse jumiin. Päätimme pari vuotta sitten ottaa piirongin käyttöön ja niinpä väliseinään piti sahata reikä. Oli muuten aikamoinen raahaaminen saada painava piironki ullakolta alakertaan. Loppu olikin helpompaa: imurointi, pintojen pyyhkiminen, uudet vetimet sekä palikka kadonneen jalan korvikkeeksi. Sisälle mahtuvat dvd:t ja melkein kaikki cd:t. Vähän taitaa kansi olla pikantisti notkollaan.

Söpö pieni keltainen lipasto oli Johanin äidin makuuhuoneessa. Halusin ottaa sen meille, kun tyhjensimme hänen taloaan. Väri on ihanan aurinkoinen ja vetimetkin alkuperäiset. Ne voin kyllä joskus vaihtaa, kunhan löytyy sopivat.

Toinen anoppilasta pelastettu piironki on huoneessa, jota kutsumme leikillään harmoniumiksi, koska siellä on harmooni. Meillä ei oikeastaan olisi ollut tälle tilaa, mutta pakkohan noin hieno mööpeli oli pelastaa. Ihan hyvin se on mahtunut tuossa olemaan ja tuottaa minulle iloa joka päivä.

Valkoiset viirut ovien yläreunoissa ovat vanulappuja, joilla kiilasin itsestään aukenevat ovet kiinni. Asia kyllä korjataan kunnolla, kunhan ehditään. Vinkkinä voin kertoa, että vanulaput toimivat paremmin kuin pahvinpalat!

Aikoinaan lapsuuskodin huoneessanikin ollut pieni lipasto on nyt kuistilla. Siniturkoosi väri maalattiin, kun lipasto muutti poikiemme huoneeseen. 70-luvulla se oli ollut punavihreä. Vetimet vaihdoin uusiksi, kun tämä tilaihme siirtyi kuistille.

Viimeinen kuva ei ole piironki, vaan kuistin vanha keittiönkaappi. Laitoin siitä taas kuvan, koska se on minusta yksinkertaisesti niin ihana. Tämä on ensimmäinen asia, jonka näen, kun astun ulko-ovesta sisään.

Loppuun kerron vielä uutisen: olemme tuoreita veneen omistajia. Vene on nyt kotikaupungissa telakalla odottamassa huoltotoimenpiteitä ja toukokuun lopussa tapahtuvaa vesillelaskua. Veneilyjuttuja on siis tulossa myöhemmin.

Vähän kyllä jännittää, sillä minä olen venehommissa ihan vasta-alkaja. Onneksi Johanilla on kurssit käytynä ja vähän kokemustakin.

Iloa viikkoosi!

-Anja

Arkistojen aarteita II: lapsuuskuvia

Haihtuvi nuoruus, niin kuin vierivä virta. Tänään on tullut pohdittua omaa vanhenemista. Laitoin tuohon alkuun tänään ottamani arkisen peiliselfien itsestäni, imurista ja kylpypyyhkeestä. Tahrat ovat peilissä, ei housuissani.

Uurteet otsalla syvenevät ja tyynyn painauma poskessa näkyy vielä iltapäivällä. Kliseistä, mutta totta: sellaista elämä on. Välillä ottaa koville, vaikka se onkin vain pintaa. Toivottavasti edes jonkinlainen elämänviisaus ja -kokemus kompensoivat.

Kaivelin albumeja sekä lapsuuskodin että omista kaapeistani ja nyt aion paljastaa hienot menneet hiusmallini ja silmälasini.

Vauvakuvia minusta ei ole juuri lainkaan, mutta yhden löysin ja siinä istun äidin sylissä. Aika pulska vauva olen ollut. Paikasta, jossa kuva on otettu, minulla ei ole hajuakaan.

Seuraavana onkin sitten oikein valokuvaamossa otettu potretti. Neulemekko oli vaaleanpunainen ja katsokaa: kihartuvat hiukset!

Tämä kuva on ihana lökäpöksyineen ja väärissä jaloissa olevine kumppareineen. Melko hapokasta, sanoo pikku Anjan ilme.

Lapsena minulla oli tosi pitkät hiukset. Kuvassa ne ovat, harvinaista kyllä, saparoilla. Yleensä halusin mahdollisimman tiukat letit, jotka pysyivät kiinni leikkien tuoksinassa koko päivän. Vihreäpilkullisen mekon muistan hyvin. Se oli tosi kiva mekko, jonka helmassa oli aplikoitu kissa. Ketjuvyöt näyttivät olleen kuuminta hottia.

Osa kuvista on laadultaan huonoja, mutta ennen digiaikaa epätarkatkin kuvat usein säästettiin, jos ne olivat ainoat laatuaan. Tässä hiukseni on kuvattu koko komeudessaan. Muistan ne punaiset bikinit, jotka minulla on ylläni, vaikka niitä ei kuvassa näykään.

Tällä kesätytöllä on vaaleanvihreät froteeshortsit, vaaleanpunainen paita ja oranssit pampulat. Irronneen hiussuortuvan olen huitaissut väärälle puolelle jakausta.

Valkoinen mekko, sukkahousut – ja Retu-kengät! Kuka vielä muistaa ne? Poseerauskin on kohdillaan.

Lettini pätkäistiin kampaamossa Kokkolassa. Kampaaja kyseli, olenko aivan varma. No olin, enkä katunut hetkeäkään! Solki piti hiukset pois silmiltä. Farkkuliivihame oli ihana, lempparini, ja kisun nimi Miska.

Nämä silmälasit sain muistaakseni kolmannella luokalla. Sitä ennen minulla oli paritkin lasit, mutta ne eivät juuri näy kuvissa, koska ne olivat ”silmälappulasit” karsastuksen hoitoon ja niitä ei tarvinnut käyttää aina. Muistan, että isä sai vähän väliä korjailla ekoja lasejani, koska tykkäsin heittää takaperin kuperkeikkoja lumisessa rinteessä ja siinä muovisangat napsahtivat helposti poikki. Nythän muuten pilotit ovat taas kovasti muodissa. Hiusten latvat taivutettiin höyrykihartimella. Joskus ne taipuivat liikaa ja silloin otsatukasta tuli kornin näköinen. Tässä koulukuvassa on ”piippaus” onnistunut hyvin.

Rippikuvassa ei jostain syystä (en kyllä muista) hymyilytä ja lasitkin ovat suurentuneet. Vaseliinia käytettiin huulirasvana ja purkki oli aina taskussa.

Permanentti oli kova sana ja ainakin kaksi kertaa otin sellaisen yläkouluaikana. Kiharoita harottiin harvapiikkisellä afrokammalla.

Penkkareihin tultaessa ollaan päästy jo 80 -luvulle ja minulla on piilolinssit. Muistan ne kaikki erilaiset puhdistussysteemit, mm. keittolaitteen, ja epätoivon, kun silmätulehdus iski.

Yo -juhlissa minulla oli taas permanentti ja kasvatin otsatukkaa pois. Ylläni oli jakkupuku ja keltaiset ruusut toiveideni mukaiset.

Viimeisessä kuvassa olen vaihtanut rouvasäätyyn. Hiukset ovat pitkät ja suorat. Olen kasvoiltani harvinaisen ruskea, sillä olin ollut Vantaan kaupungin puistohommissa koko toukokuun ja säät olivat suosineet. Menimme naimisiin lauantaina 6.6 ja maanantaina olimme molemmat taas ruohonleikkuu- ja kitkemishommissa. Häistä jäänyttä täytekakkua (muistaakseni se oli varsinaista hääkakkua pienempi varakakku) tarjosimme työkavereille. Kakut olin leiponut itse.

Hääkuvasta tulee ensi kesänä kuluneeksi 32 vuotta. Huh huh! Menneitä en kuitenkaan haikaile – paitsi ehkä tuota rypytöntä ja kiinteää kasvojen ihoa!

Nyt yritän keskittyä jokaiseen päivään kerrallaan ja kunkin hetken asioihin ja ihmisiin. Välillä tulee morkkis siitä, että en saa aikaan mitään suuria juttuja vapaallani, mutta näin sen pitää ollakin.

Mukavaa maaliskuuta, toivottavasti kelit kääntyvät pian kunnolla kohti kevättä!

-Anja

Taidetta kotiseinillä

On taas tiistai ja kuistikahvilan uudet jorinat. Kiva, kun olet mukana!

Silmälasini vaihtuivat muutama viikko sitten uusiin ja viime viikolla lyheni myös hiusmalli. Tykkään ja viihdyn molemmissa, vaikka silmälasit vaativatkin hieman hiuksia enemmän totuttelua. Kahden ylimääräisen optikolla käynnin jälkeen sankojen säädöt alkavat nyt olla kohdillaan. Lyhyemmät hiukset tuntuivat omilta heti. Mahtavaa, kun omasta pikkukaupungista saa niin hyvää ammattilaisten palvelua. On ilo asioida huippuoptikon ja -kampaajan pakeilla! AC optik’in Caro ja Only You’n Tiina: olette parhaita!

Oijoi, täytyykö nyt unohtaa mustavalkoiset ja pinkit vaatteet ja siirtyä vihreäturkoosiin palettiin? Niin tai näin, mutta silmien värin nämä pokat kyllä tuovat kivasti esille.

Taideteokset ovat ihania, mutta minulla ainakaan ei ole mahdollisuutta satsata niihin omaisuuksia. Silti oikeat taulut taidejulisteiden sijaan ovat olleet haaveissa jo pitkään. Kotimme seinät ovatkin pikku hiljaa saaneet täytettä omaa silmää ja kukkaroa miellyttävästä taiteesta. Eihän toisaalta  koskaan voi tietää, vaikka lapsemme aikanaan perisivät huiman arvokkaan taulun tai keramiikkatyön!

Kahviloiden taidenäyttelyt, katutaiteilijat ja erilaiset tapahtumat ovat paikkoja, joista olen hankkinut muutaman teoksen. Lisäksi edesmennyt appeni oli paitsi taiteen ystävä myös itsekin taitava piirtäjä ja maalaaja – hänen jäämistöstään olemme saaneet kolme maalausta. Teoksia on muutama lisääkin, joten mahdollisesti joskus kierrätämme näitä lähisuvun kesken.

On meillä toki myös julisteita. Leonardo da Vincin La Scapigliata (en tiedä, onko sillä suomenkielistä nimeä) ja Gustav Klimtin Kultainen nainen roikkuvat seinällä kehystettyinä, ensimmäinen pianon yläpuolella olkkarissa, jälkimmäinen makuuhuoneessa. Niistä en nyt laittanut kuvaa.

Uusin taulu on Anu-Irene Björkqvistin maalaama Ballet. Se on kuvissa ensimmäisenä. Näin taulun Anun näyttelyssä paikallisessa kahvilassa, otin kuvan ja lähetin Johanille. Kun hänkin piti taulusta, varasin sen saman tien. Onneksi varasin, sillä taululla olisi ollut toinenkin ostaja. Tykkään siitä tosi paljon ja se tuo kivaa kontrastia sisustukseen.

Alla muutamia kuvia kotimme seiniltä kuvateksteineen. Tärkeitä ovat oma tunne, silmänilo ja muistot, joita moniin teoksiin liittyy. Toivottavasti jatkossakin teen yhtä kivoja löytöjä.

-Anja

Anu-Irene Björkqvist: Ballet
Nämä akvarellit löytyivät appeni jäämistöstä. Kehystytimme ne ja saimme näin meritunnelmaa olohuoneen seinälle. Taiteilija on Paul Ristola.
Tämä herkkäsävyinen akvarelli on appeni Reguel Halménin tekemä. Siitä oli vaikea ottaa kuvaa, koska lasi heijasti niin paljon. Vihreät kehykset nostavat värit eloon. Kokeilimme myös vaaleita kehyksiä, ero oli huima. Kuvassa kehys näyttää kyllä ihan mustalta.
Taulu esittää Reguelin kummisedän taloa Kokkolassa. Tässä kehyksen väri näkyy vähän paremmin.
Loviisalaisen Kristiina Elon taulut ovat ihania. Tämä oli lahjani Johanille hänen viisikymppisillään.
Keittiössämme on Italia – seinä, jossa on matkamuistoakvarelleja Venetsiasta, Syrakusasta ja Urbinosta.  Osa on itse ostettu, osa saatu lahjaksi.
Muisto Erasmus -matkan retkeltä Urbinoon. Oli upea paikka!
Tämän Venetsia -akvarellin Johan osti kesken autonkorjauspuuhien pihalle tulleelta kaupustelijalta. Silloin ei edes vielä asuttu Loviisassa. Venetsiassa olimme kyllä käyneet. Kuva on hyvin yksinkertainen, mutta jokin siinä viehättää.
Pienen Pääskyt -taulun lunastin kollegani Hanne Tuomivaaran näyttelystä. Pääskyt lentelevät korkealla. Lintujen alapuolella elämäämme tarkastelee tyynen rauhallisena niin ikään Hannen tekemä pyhimys. Rakastan sitä!

Sisiliassa


Olipa hieno talvireissu Sisiliaan! Aurinko paistoi kaikki kuusi päivää ja lämpötila vaihteli muutamasta plusasteesta viiteentoista asteeseen. Toisin sanoen oli loistavat kävelykelit ja kerrospukeutumisella pärjäili hyvin, kun auringossa alkoi jo olla tosi lämmintä. Paikalliset suosivat enemmän toppatakkeja ja pipoja, mutta meikäläinen tarkeni hyvin ohuella villiksellä ja syys/kevättakilla. Lisäksi repussa oli toinen villis, jota saattoi tarvita illemmalla.

Lensimme Helsingistä Amsterdamiin ja sieltä edelleen Cataniaan, josta jatkoimme vielä bussilla Taorminaan. Lähdimme kotoa aamulla viideltä ja olimme illalla kahdeksan aikaan hotellimme oven edessä toteamassa, että se on suljettu! Muutaman puhelun jälkeen Ebookers järjesti meille toisen hotellin ja puolentoista tunnin kuluttua olimme raahautuneet tavaroinemme reilun kilometrin päässä olevaan hotelliin ja kökötimme siellä jääkylmässä huoneessa. Alku ei siis ollut kovin lupaava, mutta kun saimme huoneemme lämmitettyä ilmalämpöpumpulla ja lisähuovat sänkyihin, niin jo alkoi sujua. Taisimme muuten olla pienen hotellin ainoat asiakkaat, vaikka kaupungilla jonkin verran turisteja pyörikin. Kesällä siellä on varmaan ihan eri meininki. Näin sesongin ulkopuolella oli kyllä mukavan leppoisaa ja missään ei tarvinnut jonotella.

Kaunis Taormina on rakennettu vuoren rinteille, joten korkeuserot ovat aikamoiset. Paikasta toiseen kävellessä saa varautua ylä- ja alamäkiin sekä portaisiin. Näköalatasanteilta on upeat näkymät kaupunkiin ja merelle.

Teimme patikkaretken vielä Taorminaakin korkeammalla olevaan viehättävään Castelmolan kylään. Sinne pääsee bussillakin, mutta halusimme kävellä. Menomatka on pelkkää nousua ja paljon rappusia, paluumatka vastaavasti pelkkää alamäkeä. Hassua kyllä, alamäki otti pahemmin lihaksiin kuin ylämäki. Etna – upea, vähän pelottavakin Etna – oli läsnä koko patikan menomatkan samoin kuin se häilyy vähän väliä näkökentässä Taorminassa ollessa. Ekana päivänä vuoren sisuksista nousi vain pieni valkoinen höyrypilvi, mutta seuraavina päivinä se tuprutteli huomattavasti enemmän. En tiedä, voisiko tuon uhkaavan juhlallisen vuoren läsnäoloon tottua. Varmaan, jos asuisi koko ajan Etnan vaikutuspiirissä. Itse tuijottelin sitä ihaillen ja vähän pelonsekaisin tuntein joka päivä.

Etna tupruttelee taustalla.

Ruoka oli tietysti hyvää, jos tykkää italialaisesta. Parmankinkkua ja melonia oli pakko maistaa, samoin bruschettaa. Pitsaa tietenkin syötiin ja minä söin aivan ihanaa tattipastaa. Viimeisenä iltana popsimme herkulliset pihvit. Leivonnaiset olivat myös hyviä, varsinkin jos tykkää marsipaanista ja minähän tykkään!

Tämä herkku oli sisältä melkein kokonaan marsipaania.

Vuokrasimme auton – Fiat Pandan – kolmeksi päiväksi ja kävimme päiväretkillä Syrakusassa, Etnalla ja Messinassa. Paikallinen ajokulttuuri on sen verran vauhdikasta (tosin myös huomaavaista ja joustavaa) ja kadut niin kapeita, että en olisi kyllä uskaltanut rattiin. Onneksi kylmähermoinen Johan osaa ajaa missä vaan ja Panda oli sopivan pieni ahtaisiin paikkoihin. Perkelettä kuului vain pari kertaa.

Etna on outo ja upea paikka. Ajoimme ensin vuoren eteläpuolelle, josta tien päättyessä pääsee vielä köysiradalla ylöspäin. Siitä olisi lisähinnalla päässyt vieläkin ylemmäksi ensin lumikissan kyydissä ja sitten vielä oppaan kanssa pääkraaterille asti kävellen. Me tyydyimme köysirataan ja pienempien kraatereiden töllistelyyn . Maisema on karu: pelkkää mustaa soraa ja nokista lunta silmän kantamattomiin. Kävelimme köysiradalta eteenpäin kohti kraatereita ja kipusimme niiden reunoille ihmettelemään. Laavavirtojen jättämät jäljet näkyivät selvästi. Käveleminen ja kiipeäminen oli aika työlästä, koska sora oli irtonaista. Jonkinlaista polkua pitkin kuitenkin edettiin ja kiirehän meillä ei ollut. Kraaterin reunalla oli kohtia, jossa maa höyrysi ja kivet olivat lämpimiä. Kuvassa hymyilen urheasti, vaikka oikeasti vähän pelotti. Etnapäivän jälkeen poskipäät ja ohimot olivat noesta pilkulliset.

Ajelimme vielä päivän päätteeksi Etnan pohjoispuolelle ja se onkin aivan erilainen. Ensin tie kulkee vihreiden metsien läpi ja korkeammalle tultaessa maisema vaihtuu isoihin kivikasoihin. Niin kuin kuvakin kertoo, ylempänä oli melkoisesti lunta. Ajoimme tien päätepisteeseen, ihailimme kaunista näkymää ja palasimme takasin. Ainakaan tämän tien varrella ei ollut mitään turistimeininkiä. Yksinämme saimme ajella. Luulen, että juurikin tuo eteläpuoli köysiratoineen on se paikka, jonne aina mennään, kun halutaan kokea Etna. Siellä on myös iso parkkipaikka sekä useita ruokapaikkoja ja matkamuistopuoteja.

Kävimme, kuten aina matkoillamme, monessa kirkossa. Minusta pyhimyspatsaat ovat hienoja ja niistä tuli otettua paljon kuvia. Tähän kuvaan tulivat vielä hienot varjotkin.

Pysäköinti vaatii paikallisen ”parkkikiekon”. Näitä saa tupakkakaupoista tai kioskeista. Oli iso vaiva metsästää myyntipaikkaa, kun toisaalta parkkimaksu oli noin vähän. Ei kuitenkaan haluttu testata, paljonko sakot olisivat maksaneet.

Messinan duomon tornissa on upea astronominen kello. Se on maailman suurin.

Tällaisen ihanan kahvipöydän ottaisin mieluusti itsellenikin. Niitä oli myös myytävänä, mutta jos kaupat syntyisivät, se vaatisi reissua omalla autolla.

Syrkusan duomo on rakennettu antiikin temppelistä tuunaamalla. Kirkon sisällä voi nähdä alkuperäiset ikivanhat pylväät. Kuvassa jyhkeä fasadi.

Syrakusan duomossa on esillä Lucian käden luunpala, Lucian mekko ja kengät sekä palanen käärinliinaa. Alttarikaapin ovien takana on hopeinen Lucia -patsas, joka otetaan juhlallisin menoin esille Lucianpäiväksi. Toisessa kirkossa, joka on pyhitetty Lucialle, on Caravaggion maalaama alttaritaulu Lucian kuolema. Siellä ei saanut kuvata. Kolmas Luciakirkko on puolestaan hänen alkuperäinen hautapaikkansa, mutta siellä emme käyneet. Lucian ruumis on kuitenkin jossain vaiheessa siirretty Venetsiaan. Monimutkaista, mutta onhan tärkeästä henkilöstä kyse.

Antiikin kreikkalainen teatteri Taorminassa on iso ja todella hieno.
Se toimi myöhemmin myös roomalaisena versiona. Tuolla ylärappusilla tuli istuskeltua pitkä tovi vain ihailemassa näkymiä ja ihmettelemässä ajan kulkua.

Kevätkukat olivat jo näin pitkällä!

Isola Bella on kaunis pieni saari Taorminan edustalla. Sinne pääsee kävellen hiekkasärkkää pitkin, kunhan on ensin laskeutunut satoja portaita pitkin alas rantaan. Saari on tavallaan satupuutarha tai -puisto, jossa on myös erilaisia kivirakennelmia ja ihan kunnon talokin. Enää saari ei ole kenenkään yksityisomaisuutta, vaan kaupungin omistama suojelukohde. Pientä pääsymaksua vastaan pääsee kulkemaan erilaisten kasvien ja puiden reunustamia kiemuraisia polkuja pitkin, kipuamaan söpöjä portaikkoja ylös ja alas sekä katsomaan talossa olevaa näyttelyä saaren historiasta ja sen entisistä asukkaista.

Auringonnousu huoneemme parvekkeelta kuvattuna.

Matkajutusta tuli pitkä, vaikka yritin kertoa vain tärkeimmät. Itse reissukin oli aika pitkä: kuusi päivää kohteessa + kaksi matkapäivää. Ehdimme nähdä ja kokea paljon sekä tietysti vain chillailla, mikä on matkoilla aina erittäin tärkeää. Taorminaan jäi pieni pala sydäntä.

-Anja

Arkistojen aarteita: urani journalistina

Alkuun terveiset Sisiliasta!

Kuvassa olen puolimatkassa kapuamassa Taorminasta ylös Castelmolan kylään ja taustalla Etna päästelee höyryjä. Aika monta porrasta tuli kiivettyä!

Lisää juttua tästä reissusta tulee myöhemmin. Nyt seuraa pieni kurkistus arkistojen aarteisiin, joita löytyi lapsuuskodistani isän luona käydessä.

Olen lapsena ja nuorena tyttönä tykännyt tehdä lehtiä. (No joo, on niitä aikuisenakin tullut muutama tehtyä.) Tein tädilleni useana jouluna lahjaksi joululehtiä – käsin uniikkikappaleita. Niitäkin taitaa olla jossain tallessa.

Jostain syystä lehtieni nimi oli melkein aina joku huvitus. Joululehdet olivat siis Jouluhuvituksia.

Talouskaupan huvitukset ovat ihan oma juttunsa. Vanhemmillani oli pieni kauppa, jossa olin usein töissä. Lehdet syntyivät silloin, kun he olivat lomalla ja hoidin kauppaa yhdessä siskoni kanssa tai lukioikäisenä ihan yksinkin.

Välillä kyläkaupassa oli hiljaista, joten viihdytin näin itseäni. Kaikki Talouskaupan huvitukset on tehty ns. tiskipaperille suoraan kuulakärkikynällä. Iso osa jutuista kertoo oudoista tai hankalista asiakkaista, mutta lehtien sivuilla on myös paljon mainoksia, laulutekstejä ja tietysti lukijakilpailuja. Niihin ei tosin kukaan koskaan osallistunut. Muistatko vielä Kansallis-Osake-Pankin oravan?

Kuinka ollakaan yhdestä lehdestä löytyy sarjakuva hallituksesta ( = äiti ja isä) Italiassa. Täällä Italiassa minäkin juuri nyt kirjoittelen ja söin muuten tänään pastaa.

Minusta ei tullut journalistia eikä myöskään kuvataiteen ihmistä. Taitoni ovat muissa asioissa, mutta hauskaa oli lehtiä väsätessä ja hauskaa myös näin vuosien jälkeen niitä lukiessa.

-Anja

Granadassa

Hiihtolomakausi lähenee, joten nyt on hyvä hetki muistella melko lailla tasan vuoden takaista reissuamme Granadaan.

Saan aika usein lehdistä ja kirjoista ideoita siitä, minne haluaisin matkustaa. Viime vuonna halusin nähdä kuuluisan Alhambran ja niinpä suuntasimme – Johan ja minä – Espanjan Andalusiaan. Lensimme Helsingistä Malagaan ja jatkoimme siitä bussilla Granadaan.

Hotellimme kulman takana kohosi upea katedraali, jossa on myös erillinen kuninkaallinen kappeli kuninkaallisine hautoineen. Kuvat ovat katedraalista, koska kappelissa ei saanut valokuvata. Kirkon edustalla on tyypillinen viihtyisä aukio, jota reunustavat kaupat ja kahvilat ehtivät viikon aikana tulla meille tutuiksi.

Alhambra on kukkulalle rakennettu maurien aikainen palatsialue, jossa on useita rakennuksia, puutarhoja ja parakkien raunioita. Tällä pääosin 1300 -luvulla rakennetulla alueella on aikoinaan asunut jopa 40 000 ihmistä ja siellä on ollut palatsien ja sotilaiden parakkien lisäksi kaikkea mahdollista eläintarhasta kauppapuoteihin. Nykyään se on suuri museoalue ja suosittu nähtävyys.

Upea Alhambra on mykistävän kaunis: pitsimäisin arabeskikuvioin koristeltuja saleja ja pylväskäytäviä, vesialtaita, värikkäitä kaakeleita ja koristeellisia kalligrafioita. Opas kertoi, että lähes kaikki sisäseinät ovat olleet värikkäitä, maali on vain vuosisatojen saatossa kulunut pois. Generalife -palatsin suuri puutarha on varmasti kaunis keväällä ja kesällä – helmikuussa se ei vielä oikein kukoistanut.

Ostimme netistä etukäteen opastetun kierroksen, ja alueen laajuuden ja lippukassan jonot nähtyämme se osoittautui nappivalinnaksi. Ryhmämme kokoontui sovittuna aikana, eikä meidän tarvinnut jonottaa ollenkaan. Kävelykierros oli muutaman kilometrin mittainen – välillä pysähdyimme nauttimaan viinitarjoilusta. Oppaamme oli erittäin asiantunteva, ja jokainen kuuli lennokkaalla huumorilla ryyditetyt englanninkieliset selostukset omilla kuulokkeillaan. Opaskierroksen jälkeen sai halutessaan jäädä vielä kiertelemään omin päin. Me päätimme kävellä mukavaa alamäkitietä kukkulalta takaisin kaupunkiin.

Seikkailimme myös mustalaiskortteleiden kapeilla kujilla. Osassa niistä oli paljon pieniä puoteja vieri vieressä. Ne pursusivat nahkatavaroita ja kaikenlaisia matkamuistoja. Ostin itselleni söpön pienen punaisen nahkarepun, mutta kotisuomessa huomasin sen haisevan kamalalle. Lemu ei irronnut hajunpoistosuihkeella eikä useiden päivien tuuletuksellakaan. Liekö nahka parkittu virtsalla, niin tymäkkä haju oli. Ostaessa en sitä ihme kyllä huomannut – ilma ahtaassa kauppakorttelissa taisi olla niin täynnä erilaisia tuoksuja ja hajuja. Valitettavasti reppu lensi viimein roskiin.

Helmikuinen sää Granadassa oli aurinkoinen, kuten kuvista näkyy, mutta melko viileä. Ohut toppatakki, kaulahuivi ja farkut olivat tarpeen. Viimeisenä päivänä tosin saimme nauttia iltapäivällä oikein kunnolla lämmittävästä paisteesta. Illalla menimme vielä katsomaan flamencoa, joka oli meille molemmille uusi kokemus live-esityksenä. Tanssijat olivat taitavia ja kaiken kaikkiaan show oli hieno elämys.

Muita kiinnostavia kohteita Andalusiassa olisivat Sevilla, joka on alueen pääkaupunki, sekä Córdoba. Myös näiden molempien kaupunkien katukuvassa näkyy maurilainen historia. Monet matkaajat taitavat yhdistää nämä kolme kaupunkia samaan reissuun. Hotellivirkailijakin kysyi lähtiessä, menemmekö seuraavaksi Córdobaan. Mutta me olimme matkalla kotiin, joka on hienoista reissuista huolimatta aina se kultaisin paikka!

-Anja