Tervehdys täältä puuhommista! Niitä riittääkin, sillä isosta kaksihaaraisesta koivusta tulee uskomattoman paljon puutavaraa. Eilen sain yli 10 000 askelta mittariin pelkästään kärräämällä pöllejä kottikärryillä. Muutamakin kärryllinen tuli lykittyä. Kerrassaan hyvää hyötyliikuntaa. Välillä pilkoin vaihtelun vuoksi jäätä pihan varjopaikoista. Tänään Johanin moottorisaha lauloi, joten huomenna on luvassa lisää kärräysliikuntaa.
Kävin viime viikolla pitkästä aikaa hierojalla, koska niska ja hartialihakseni olivat ajautuneet melkoiseen jumitus- ja kiputilaan. Olin kyllä kotijumppaillut ja venytellyt, mutta nukkuminen junassa ja vieraassa sängyssä (kävin isän luona Pohjanmaalla) sekä runsas kännykän tuijottelu matkan aikana kulminoivat tilanteen.
Olen jo useita vuosia käynyt Jonnan – Iona Wellness – hierottavana. Ostan yleensä kerran tai kahdesti vuodessa viiden käynnin sarjan ja käyn silloin hieronnassa kerran viikossa. Nyt Jonnalla olikin minulle yllätys: tunnusteltuaan vähän aikaa kivikovia hartioitani, hän sanoi haluavansa käyttää niihin neuloja. Neuloja! Apua!
Hän kertoi käyneensä kuivaneulauksen koulutuksessa (dry needling) ja uskoi siitä olevan minulle apua. Sanoin tietysti, että anna palaa, sillä lihasjumini olivat pahat – ja en nähnyt neuloja, mahallani kun hierontapöydällä makasin.
Kuivaneulaus ei tuntunut kovin kivalta, mutta se auttoi heti: pienen piinan jälkeen tiukat hartialihakseni olivat kuin pullataikinaa. Minulle selvisi, että kuivaneulaus on länsimaiseen lääketieteeseen perustuva toimenpide, jossa akupunktioneulalla tökitään pehmytkudoksessa olevia triggerpisteitä. Periaate on erilainen kuin akupunktiossa, vaikka molemmissa neuloja käytetäänkin. Parasta oli, että vielä viikonkin jälkeen rentous on säilynyt ihan kotikonstein.
Paitsi hierojalla, niin kävin viime viikolla myös Kiasmassa, josta edellinen kuva on. Kyseinen hauska teos onkin näkynyt monen kaverin somevirrassa. Se on Shoplifterin tekohiuksista tehty installaatio Nervescapes VIII. Halusin kuitenkin erityisesti nähdä Iiu Susirajan valokuvanäyttelyn Kuivakka ilo.
Olen viime aikoina seuraillut paljon kehopositiivisuusjuttuja, ja vaikka Susirajan kuvat ovatkin nykytaidetta, eivätkä varsinaisesti liity kehopositiivisuuteen, niin ihailen hänen kykyään ja uskallustaan laittaa itsensä alttiiksi teoksissaan. Toiset kuvat ovat hauskoja, toiset jotenkin traagisia, mutta kaikki ne herättävät mielessäni monenlaisia pohdintoja.
Iiu Susirajan valokuvat ovat Kiasmassa heinäkuun loppupuolelle asti, joten hyvin ehtii vielä. Itse aion mennä reilun viikon päästä uudestaan.
Kehopositiivisuus on lyhyesti sanottuna kaikenlaisten kehojen hyväksymistä ja kehorauhan antamista kaikille. Jokainen on hyvä just sellaisena kuin on, eikä kenenkään ole pakko laihduttaa tai muuten muokata kehoaan tullakseen hyväksytyksi.
Voi, kunpa sen kehorauhan saisi myös luotua itse itselleen! Viime vuosina on ollut paljon rankkoja asioita mielen päällä, eikä se, mitä on suuhunsa pistänyt, ole ollut useinkaan kovin harkittua. Ikä tekee myös helposti tepposiaan ja yhteistuloksena on mahamakkara. Vararengas. Jenkkakahvat. Uimarengas. Mitä näitä nyt on.
Yleensä pukeudun niin, että tunnen oloni mukavaksi ja kauniiksikin. (Olen muuten usein saanut kehuja tyylistäni, mikä on ollut paitsi ihanaa, niin myös vähän häkellyttävää.) Mahamakkara jää silloin somasti piiloon. Joskus on pakko pukeutua toisin ja siitä ei hyvää seuraa.
Laulan Porvoolaisessa Partita -kuorossa, ja viime lauantaina oli konsertti. Afrikan Tahti -esityksessä meillä oli pukukoodina farkut ja värikäs t-paita. Ei todellakaan sellainen asu, johon normaalisti pukeudun. Lauloin ja tanssin koko konsertin ihan fiiliksissä ja oli huippukivaa – kunnes näin kuvat ja videot. No, mahamakkara näkyi pahasti t-paidan läpi ja loppupäivä oli pilalla. Seuraavakin päivä meni enemmän tai vähemmän ryvetessä ja vähän vielä sitäkin seuraava. Harmitti. Harmitti erityisesti se, että olisin näyttänyt paljon paremmalta omissa, normaaleissa vaatteissani. Ja harmitti, että joku niin mukava ja ihana asia, kuin kuoro, tuottaa harmitusta!
Ketään ei kiinnosta minun mahamakkarani. Ketään ei thou-dellakaan kiinnosta minun mahamakkarani, enkä ole ainoa ihminen maailmassa, en ehkä ainoa kuorossakaan, jolla on mahamakkara. Näillä lauseilla lohdutin itseäni ja tottahan ne ovat. Samalla suunnittelin laihdutuskuuria. Aaarrrrgh!
Siispä tartun kiitollisuuteen. Olen kiitollinen terveistä jaloista, jotka jaksavat kuljettaa minua paikasta toiseen. Olen kiitollinen käsistä, jotka jaksavat nostaa pöllejä ja työntää kottikärryjä. Olen kiitollinen näkevistä silmistä ja kuulevista korvista, ajattelevista aivoista. Olen kiitollinen vatsasta, joka ottaa vastaan kaikenlaista ravintoa ja käsittelee sen sopivaksi ruumiin ja aivojen polttoaineeksi. Makkaroilla tai ilman.
Hyvää ja aurinkoista pääsiäistä!
-Anja
Café Kuisti 