maaliskuu 2019 – Café Kuisti

Siivous- ja ompeluhommia

Viime viikolla sain vaatekomeroni siivouksen valmiiksi. Juhuu! Voin vain taas todeta, että mieluista päällepantavaa löytyy omasta takaa, eikä hankinnoille ole tarvetta. Johan haluaisi tämän lausunnon varmaan kirjallisena – no tässähän se itse asiassa tulikin!

Yhtenä päivänä vedin myös hellan irti kolostaan ja putsasin kaikki pinnat. Puhdas hellantaus ei tosin näy ulospäin, kuten siisti vaatekomero, joka ilahduttaa aamuin illoin, mutta tuottaa toki olemassaolollaan tyytyväisyyttä sekin.

Tänään teimme Johanin kanssa pihalla puuhommia. Syksyllä vähän ennen lumien tuloa isosta pihakoivusta rysähti toinen haara alas. Onneksemme laskeutuminen ei vahingoittanut taloa, vaan koivu kaatui siististi vieden mukanaan vain osan vanhaa omenapuuta. Tilasimme ammattimiehen paikalle, joka kaatoi toisenkin haaran ja paloitteli rungot. Ja sitten tuli pakkanen ja lumi.

Nyt on lumi jo sen verran sulanut, että puuröykkiöt ovat paljastuneet. Irrottelin tänään pöllejä jäätyneestä maasta ja Johan veti niitä lumikolalla pihan perälle jatkotoimia varten. Pöllit ovat niin hienoja, etten malttanut olla tekemättä niistä väliaikaista ulkotilataidetta.

Pihalla on aivan hirveä sotku siivottavaksi, kunhan lumi sulaa kokonaan: sahanpurua, oksanpätkiä, risuja ja puunpalasia. Isot risut lähtevät huomenna peräkärryn kyydissä jäteasemalle.

Harmittaa kyllä sen tikan puolesta, jonka lempipuu tämä koivumme oli. Koputtelua oli mukava kuunnella. Toivottavasti se on löytänyt yhtä hyvän puun itselleen.

Ompeluhommiin tartuin pitkästä aikaa, kun olohuoneessa oleva rahi ei sopinut ollenkaan yhteen nojatuolin kanssa. Ne eivät toki ole alun alkaenkaan olleet pari, mutta rahi on tarpeellinen juuri tuossa. Lisäksi rahin kanssa yhteensopivan tuolin luo ei nyt rahia mahdu, joten päätin verhoilla sen.

Kangas hankittiin yhteistuumin Eurokankaasta jo viikkoja (pari kuukautta?) sitten. Kun en nykyään enää ompele verhonpäärmeitä ja ratkenneita vaatteiden saumoja kummempaa, niin työhön tarttuminen vaati pitkähkön tuumausajan.

Viime viikon keskiviikkona valtasin keittiönpöydän ja tartuin hommaan. Mitään suunnitelmaa ei oikeastaan ollut, vaan etenin fiiliksellä. Jonkinlaiset kaavat tein kuitenkin vanhasta lakanasta ja maltoin harsia ja sovittaa ennen ompelua, vaikka yleensä päräytän ompelukoneella suoraan nuppineulojen päältä (ja joskus ilman nuppineulojakin). Kuvista näkyy alkutilanne, marssijärjestys ja lopputulos, joka on siis rahin päälle vedettävä huppu.

Väri on täydellisen ihana ja verhoilu onnistui ihan ookoo, vaikka pari pikku virhettä siellä kyllä on. En kerro kenellekään, mistä ne huomaa. Kangasta oli sen verran reilusti, että se riitti vielä sohvatyynyn päälliseen.

Kuten kuvista myös näkyy, rakastan värejä sisustuksessa. Ihailen toisten vaaleita ja mustavalkoisia koteja, mutta meille ei sellaista taida koskaan tulla.

Aurinkoista viikkoa!

-Anja

Elämäni piirongit

Viime viikko meni flunssaillessa ja vieläkin vähän yskittää. Useana päivänä paras ystäväni oli höyryhengitysastia. Pudotin kuuman veden joukkoon aina yhden kurkkupastillin ja sain näin raikkaat höyryt.

Ruusut saimme Johanin kanssa Liljendalrevyyn jälkeen viime sunnuntaina. Olemme mukana orkesterissa ja esityksiä on perjantaisin, lauantaisin ja sunnuntaisin maaliskuun ajan. Ruusu annettiin jokaiselle esiintyjälle, mutta lahjoittaja jäi tällä kertaa tuntemattomaksi. Kiitos hänelle!

Mietin tässä yhtenä päivänä, että meillä on aika monta piironkia tai lipastoa. Mikä ero niillä muuten on? Itse ajattelen, että lipasto on pieni ja piironki iso, mutta enpä ole varma. Joka tapauksessa niitä on siunaantunut meille ja ovat kaikki omalla tavallaan niin hienoja.

Olohuoneen komistus on isän tekemä valkoinen piironki peileineen. Hanna-tädin vanha lankapuhelin on tietysti kiinni puhelimen pistorasiassa, kun sellainen kerran sattui talosta löytymään.

Olohuoneen toinen piironki (senkki?!) löytyi ullakolta. Se makasi siellä vuosikaudet, koska talon edellinen omistaja oli rakentanut sen väliseinien taakse jumiin. Päätimme pari vuotta sitten ottaa piirongin käyttöön ja niinpä väliseinään piti sahata reikä. Oli muuten aikamoinen raahaaminen saada painava piironki ullakolta alakertaan. Loppu olikin helpompaa: imurointi, pintojen pyyhkiminen, uudet vetimet sekä palikka kadonneen jalan korvikkeeksi. Sisälle mahtuvat dvd:t ja melkein kaikki cd:t. Vähän taitaa kansi olla pikantisti notkollaan.

Söpö pieni keltainen lipasto oli Johanin äidin makuuhuoneessa. Halusin ottaa sen meille, kun tyhjensimme hänen taloaan. Väri on ihanan aurinkoinen ja vetimetkin alkuperäiset. Ne voin kyllä joskus vaihtaa, kunhan löytyy sopivat.

Toinen anoppilasta pelastettu piironki on huoneessa, jota kutsumme leikillään harmoniumiksi, koska siellä on harmooni. Meillä ei oikeastaan olisi ollut tälle tilaa, mutta pakkohan noin hieno mööpeli oli pelastaa. Ihan hyvin se on mahtunut tuossa olemaan ja tuottaa minulle iloa joka päivä.

Valkoiset viirut ovien yläreunoissa ovat vanulappuja, joilla kiilasin itsestään aukenevat ovet kiinni. Asia kyllä korjataan kunnolla, kunhan ehditään. Vinkkinä voin kertoa, että vanulaput toimivat paremmin kuin pahvinpalat!

Aikoinaan lapsuuskodin huoneessanikin ollut pieni lipasto on nyt kuistilla. Siniturkoosi väri maalattiin, kun lipasto muutti poikiemme huoneeseen. 70-luvulla se oli ollut punavihreä. Vetimet vaihdoin uusiksi, kun tämä tilaihme siirtyi kuistille.

Viimeinen kuva ei ole piironki, vaan kuistin vanha keittiönkaappi. Laitoin siitä taas kuvan, koska se on minusta yksinkertaisesti niin ihana. Tämä on ensimmäinen asia, jonka näen, kun astun ulko-ovesta sisään.

Loppuun kerron vielä uutisen: olemme tuoreita veneen omistajia. Vene on nyt kotikaupungissa telakalla odottamassa huoltotoimenpiteitä ja toukokuun lopussa tapahtuvaa vesillelaskua. Veneilyjuttuja on siis tulossa myöhemmin.

Vähän kyllä jännittää, sillä minä olen venehommissa ihan vasta-alkaja. Onneksi Johanilla on kurssit käytynä ja vähän kokemustakin.

Iloa viikkoosi!

-Anja

Arkistojen aarteita II: lapsuuskuvia

Haihtuvi nuoruus, niin kuin vierivä virta. Tänään on tullut pohdittua omaa vanhenemista. Laitoin tuohon alkuun tänään ottamani arkisen peiliselfien itsestäni, imurista ja kylpypyyhkeestä. Tahrat ovat peilissä, ei housuissani.

Uurteet otsalla syvenevät ja tyynyn painauma poskessa näkyy vielä iltapäivällä. Kliseistä, mutta totta: sellaista elämä on. Välillä ottaa koville, vaikka se onkin vain pintaa. Toivottavasti edes jonkinlainen elämänviisaus ja -kokemus kompensoivat.

Kaivelin albumeja sekä lapsuuskodin että omista kaapeistani ja nyt aion paljastaa hienot menneet hiusmallini ja silmälasini.

Vauvakuvia minusta ei ole juuri lainkaan, mutta yhden löysin ja siinä istun äidin sylissä. Aika pulska vauva olen ollut. Paikasta, jossa kuva on otettu, minulla ei ole hajuakaan.

Seuraavana onkin sitten oikein valokuvaamossa otettu potretti. Neulemekko oli vaaleanpunainen ja katsokaa: kihartuvat hiukset!

Tämä kuva on ihana lökäpöksyineen ja väärissä jaloissa olevine kumppareineen. Melko hapokasta, sanoo pikku Anjan ilme.

Lapsena minulla oli tosi pitkät hiukset. Kuvassa ne ovat, harvinaista kyllä, saparoilla. Yleensä halusin mahdollisimman tiukat letit, jotka pysyivät kiinni leikkien tuoksinassa koko päivän. Vihreäpilkullisen mekon muistan hyvin. Se oli tosi kiva mekko, jonka helmassa oli aplikoitu kissa. Ketjuvyöt näyttivät olleen kuuminta hottia.

Osa kuvista on laadultaan huonoja, mutta ennen digiaikaa epätarkatkin kuvat usein säästettiin, jos ne olivat ainoat laatuaan. Tässä hiukseni on kuvattu koko komeudessaan. Muistan ne punaiset bikinit, jotka minulla on ylläni, vaikka niitä ei kuvassa näykään.

Tällä kesätytöllä on vaaleanvihreät froteeshortsit, vaaleanpunainen paita ja oranssit pampulat. Irronneen hiussuortuvan olen huitaissut väärälle puolelle jakausta.

Valkoinen mekko, sukkahousut – ja Retu-kengät! Kuka vielä muistaa ne? Poseerauskin on kohdillaan.

Lettini pätkäistiin kampaamossa Kokkolassa. Kampaaja kyseli, olenko aivan varma. No olin, enkä katunut hetkeäkään! Solki piti hiukset pois silmiltä. Farkkuliivihame oli ihana, lempparini, ja kisun nimi Miska.

Nämä silmälasit sain muistaakseni kolmannella luokalla. Sitä ennen minulla oli paritkin lasit, mutta ne eivät juuri näy kuvissa, koska ne olivat ”silmälappulasit” karsastuksen hoitoon ja niitä ei tarvinnut käyttää aina. Muistan, että isä sai vähän väliä korjailla ekoja lasejani, koska tykkäsin heittää takaperin kuperkeikkoja lumisessa rinteessä ja siinä muovisangat napsahtivat helposti poikki. Nythän muuten pilotit ovat taas kovasti muodissa. Hiusten latvat taivutettiin höyrykihartimella. Joskus ne taipuivat liikaa ja silloin otsatukasta tuli kornin näköinen. Tässä koulukuvassa on ”piippaus” onnistunut hyvin.

Rippikuvassa ei jostain syystä (en kyllä muista) hymyilytä ja lasitkin ovat suurentuneet. Vaseliinia käytettiin huulirasvana ja purkki oli aina taskussa.

Permanentti oli kova sana ja ainakin kaksi kertaa otin sellaisen yläkouluaikana. Kiharoita harottiin harvapiikkisellä afrokammalla.

Penkkareihin tultaessa ollaan päästy jo 80 -luvulle ja minulla on piilolinssit. Muistan ne kaikki erilaiset puhdistussysteemit, mm. keittolaitteen, ja epätoivon, kun silmätulehdus iski.

Yo -juhlissa minulla oli taas permanentti ja kasvatin otsatukkaa pois. Ylläni oli jakkupuku ja keltaiset ruusut toiveideni mukaiset.

Viimeisessä kuvassa olen vaihtanut rouvasäätyyn. Hiukset ovat pitkät ja suorat. Olen kasvoiltani harvinaisen ruskea, sillä olin ollut Vantaan kaupungin puistohommissa koko toukokuun ja säät olivat suosineet. Menimme naimisiin lauantaina 6.6 ja maanantaina olimme molemmat taas ruohonleikkuu- ja kitkemishommissa. Häistä jäänyttä täytekakkua (muistaakseni se oli varsinaista hääkakkua pienempi varakakku) tarjosimme työkavereille. Kakut olin leiponut itse.

Hääkuvasta tulee ensi kesänä kuluneeksi 32 vuotta. Huh huh! Menneitä en kuitenkaan haikaile – paitsi ehkä tuota rypytöntä ja kiinteää kasvojen ihoa!

Nyt yritän keskittyä jokaiseen päivään kerrallaan ja kunkin hetken asioihin ja ihmisiin. Välillä tulee morkkis siitä, että en saa aikaan mitään suuria juttuja vapaallani, mutta näin sen pitää ollakin.

Mukavaa maaliskuuta, toivottavasti kelit kääntyvät pian kunnolla kohti kevättä!

-Anja

Taidetta kotiseinillä

On taas tiistai ja kuistikahvilan uudet jorinat. Kiva, kun olet mukana!

Silmälasini vaihtuivat muutama viikko sitten uusiin ja viime viikolla lyheni myös hiusmalli. Tykkään ja viihdyn molemmissa, vaikka silmälasit vaativatkin hieman hiuksia enemmän totuttelua. Kahden ylimääräisen optikolla käynnin jälkeen sankojen säädöt alkavat nyt olla kohdillaan. Lyhyemmät hiukset tuntuivat omilta heti. Mahtavaa, kun omasta pikkukaupungista saa niin hyvää ammattilaisten palvelua. On ilo asioida huippuoptikon ja -kampaajan pakeilla! AC optik’in Caro ja Only You’n Tiina: olette parhaita!

Oijoi, täytyykö nyt unohtaa mustavalkoiset ja pinkit vaatteet ja siirtyä vihreäturkoosiin palettiin? Niin tai näin, mutta silmien värin nämä pokat kyllä tuovat kivasti esille.

Taideteokset ovat ihania, mutta minulla ainakaan ei ole mahdollisuutta satsata niihin omaisuuksia. Silti oikeat taulut taidejulisteiden sijaan ovat olleet haaveissa jo pitkään. Kotimme seinät ovatkin pikku hiljaa saaneet täytettä omaa silmää ja kukkaroa miellyttävästä taiteesta. Eihän toisaalta koskaan voi tietää, vaikka lapsemme aikanaan perisivät huiman arvokkaan taulun tai keramiikkatyön!

Kahviloiden taidenäyttelyt, katutaiteilijat ja erilaiset tapahtumat ovat paikkoja, joista olen hankkinut muutaman teoksen. Lisäksi edesmennyt appeni oli paitsi taiteen ystävä myös itsekin taitava piirtäjä ja maalaaja – hänen jäämistöstään olemme saaneet kolme maalausta. Teoksia on muutama lisääkin, joten mahdollisesti joskus kierrätämme näitä lähisuvun kesken.

On meillä toki myös julisteita. Leonardo da Vincin La Scapigliata (en tiedä, onko sillä suomenkielistä nimeä) ja Gustav Klimtin Kultainen nainen roikkuvat seinällä kehystettyinä, ensimmäinen pianon yläpuolella olkkarissa, jälkimmäinen makuuhuoneessa. Niistä en nyt laittanut kuvaa.

Uusin taulu on Anu-Irene Björkqvistin maalaama Ballet. Se on kuvissa ensimmäisenä. Näin taulun Anun näyttelyssä paikallisessa kahvilassa, otin kuvan ja lähetin Johanille. Kun hänkin piti taulusta, varasin sen saman tien. Onneksi varasin, sillä taululla olisi ollut toinenkin ostaja. Tykkään siitä tosi paljon ja se tuo kivaa kontrastia sisustukseen.

Alla muutamia kuvia kotimme seiniltä kuvateksteineen. Tärkeitä ovat oma tunne, silmänilo ja muistot, joita moniin teoksiin liittyy. Toivottavasti jatkossakin teen yhtä kivoja löytöjä.

-Anja