elämä – Café Kuisti

Painottomuutta ja painoa

Johan asentaa autopilottia käyttövalmiuteen eli tässä kuvan ottajana todiste siitä, että olen jälleen uskaltanut astua veneen kyytiin.

Lähes vuosi sitten sain synttärinä lahjakortin rentoutuskelluntaan. Heinäkuun lopulla sain vihdoin ja viimein aikaiseksi lähteä sitä kokeilemaan.

Saman yrityksen kelluntapaikkoja on Helsingissä kaksi: Float Kallio ja Float Roba. Kummassakin on kolme tankkia eli kolme asiakasta kerrallaan pääsee kellumaan, jokainen toki omassa huoneessaan.

Valkoinen huone.
(Kuva on kopioitu Floatin verkkosivuilta.)

Musta huone. Täällä minä kelluin!
(Kuva on kopioitu Floatin verkkosivuilta.)

Saapuessani paikalle Float Kallioon sain ystävällisen vastaanoton ja perinpohjaisen ohjeistuksen. Itse kellunta kesti 60 min ja kokonaisuudessaan aikaa oli varattu 90 min, joten ennen ja jälkeen ehti hyvin peseytyä. Suihku oli samassa huoneessa kellunta-altaan kanssa.

Siispä tulpat korviin ja suihkun kautta kellumaan 35,5 asteiseen erittäin suolaiseen veteen. En löytänyt tietoa siitä, miten syvää vesi oli (ja en muistanut kysyä), mutta se oli yllättävän matalaa: kelluessani kokeilin, miten paljon pepun alla oli vettä – sitä oli vain vaaksan verran.

Vedin kannen kokonaan kiinni, mutta pientä värivaloa en halunnut sammuttaa (kokeilin kyllä, mutta alkoi pelottaa). Tankki oli sen verran iso, että mitään ahtaan paikan tuntemuksia ei tullut. Alussa rauhallinen musiikki soi viisi minuuttia, sitten oli täysin hiljaista ja silmät kiinni myös pimeää, koska himmeä valo oli jalkopäässä. Ajan lähetessä loppuaan sama musiikki alkoi taas soida.

Aluksi kelluminen oli hämmentävää ja kesti jonkin aikaa löytää mukava asento. En ensin tajunnut, että kannattelin vähän päätäni ja niskaan alkoi sattua. Mietin, että kellunko täällä tunnin sisulla ja tuskissani, mutta sitten löysin onneksi rennon asennon ja niskakipu hellitti heti.

Ajatukset laukkasivat, mutta aistiärsykkeetön tila rauhoitti vähitellen ja tunnin aikana tipahdin monta kertaa hetkeksi syvään rentouteen. Koska vesi ja ilma tulivat suljetussa tilassa samanlämpöisiksi, niin en enää tuntenut kumpaakaan erikseen, vaan ikään kuin leijuin. Se oli aika jännä kokemus.

Rentoutuskellunnan vaikutuksista luvataan yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista aina stressin, masennuksen ja burn-outin oireiden lievittymisestä luovuuden ja muistin parantumiseen. Näiden saavuttamiseen tarvitaan varmaan säännöllisyyttä, yksi kerta oli lähinnä mukava kokemus. Kellunnasta oli räätälöity hieno paketti: hintaan kuuluivat pesu- ja ihonhoitoaineet, hiustuotteet, pyyhkeet ja tossut sekä juomatarjoilu (vesi, jäätee, kahvi ja tee). Mukaan tarvitsi ottaa vain omat meikit.

Kellunnan jälkeistä chillailua ja kahvittelua viihtyisässä olohuoneessa. Kahvi- ja teevalikoima oli runsas, minä valitsin tummapaahtoista kahvia.

Jos hintaan kuuluvat kahvi, tee, vesi ja jäätee eivät riittäneet, niin jääkaapissa oli myytävänä mm. kookosvettä ja kombutchaa.

Kun kellunnassa koin painottomuutta, niin nukkuessa haluan päälleni painavan peiton. Olen vuosia kasannut pari-kolme peittoa päällekkäin, mutta kesällä tämä ei tietenkään toimi.

Nähdessäni painopeittomainoksia tiesin heti, että tämä olisi minun juttuni. Hinta vain oli hurja. En sentään ollut valmis maksamaan kolmesataa yhdestä peitosta. Facebookissa sain vinkin, että Motonet myy edullisia painopeittoja 60 eurolla ja sieltä ostin omani, 9kg painavan peiton. Nopealla googlailulla selvisi, että edullisia painopeittoja saa muualtakin.

Painottomalla suolakellunnalla ja painavan peiton alla nukkumisella näyttäisi olevan melko samanlaisia vaikutuksia. Painopeitto rentouttaa, helpottaa nukahtamista ja edesauttaa rauhallisempaa unta. Myös kellunnan kerrotaan auttavan stressitason laskun myötä parempaan uneen. Kaikkihan me tiedämme, miten uni vaikuttaa hyvinvointiimme.

Olen nyt nukkunut muutaman kuukauden 9kg painavan lasikuulilla täytetyn peittoni alla. Peitto on painostaan huolimatta viileä, joten tarvitsen se alle talvella ohuen untuvatäkin lämmikkeeksi, koska olen myös lämpimän ystävä. Pidämme makkarin lämpöä talvisin noin 18 asteessa, jolloin raikas ilma ja lämmin peitto on ihan paras yhdistelmä. Kesällä riittää pelkästään painopeitto.

Painopeiton vaikutuksista itselleni en osaa oikein sanoa mitään muuta, kuin että joka ilta nukkumaan mennessäni olen onnellinen pellavaisen pussilakanan sisällä olevasta painavasta peitostani sekä Tempur -tyynystäni, johon saan painaa pääni. Jälkimmäinen olisikin sitten ihan oma tarinansa…

– Anja

Evolven luonnonkosmetiikkatuotteet olivat vapaasti käytettävissä.

Näillä laitettiin hiukset ja parrat kuntoon.

Ulkopuolella kaupunkielämä jatkui normaalisti, mutta sisällä oli kiireetön tunnelma.

Miksi aina pitää hävetä ja kärsiä?

Selfien otto vilkkaan koiran kanssa on yllättävän haastavaa puuhaa.

Onko kyse suomalaisesta kansanluonteesta vai yksinkertaisesti omasta ominaisuudestani? Niin tai näin, liian usein häpeä iskee tilanteissa, joissa kerta kaikkiaan en olisi voinut tietää, kuinka toimia oikein tai en jostain muusta syystä kyennyt toimimaan eri tavalla. Kerron menneeltä kesäkuulta kaksi tapahtumaa, joiden ajatteleminen hävettää vähän vieläkin. Toivottavasti julkinen avautuminen auttaa ja häpeä häipyy.

Ensimmäinen tarina.

Koiramme piti kasvattajan antamien kirjallisten ohjeiden mukaan viedä yksivuotiaana kattavaan lääkärintarkastukseen, jossa tutkittaisiin ja kuvattaisiin mm. lonkat ja polvet – tämä siksi, että täysin terveellä koiralla voisimme mahdollisesti tehdä myöhemmmin pentuja. Varasin ajan paikalliselta eläinlääkäriasemalta ja kävin virkailijan kanssa usean sähköpostiviestin verran keskustelua siitä, mitä tutkimuksia haluaisimme ja mitkä niistä he voisivat tällä vastaanotolla tehdä. Klinikka oli tuttu entuudestaan ja siellä toimivat eläinlääkärit mukavia ja taitavia, mutta ulkomaalaisia, joilta suomi taittuu kankeahkosti.

Noh, kun saavuimme paikalle, kaksi lääkäriä alkoi selittää meille jotain täysin käsittämätöntä tutkimuksista ja lähetteistä ja näyttivät tietokoneelta Omakoira -sivustoa ja sieltä erilaisia tutkimusten hintoja. Kyselin ja he selittivät. Kysyin lisää ja he selittivät. Lopulta käännyin Johanin puoleen ja sanoin: ”Ymmärrätkö, mistä tässä oikein on kysymys?” Hän ei ymmärtänyt. Loppujen lopuksi selvisi, että minun olisi pitänyt hakea lähetteet tutkimuksiin Kennelliiton nettisivuilta. Lääkäri syöttäisi tulokset sinne ja näin saisimme koirallemme virallisen terveysstatuksen. Tai jotain. Muistin sitten, että Tessalla oli pikkupentuna ollut sivuääni sydämessä ja mainitsin siitä. Sydän kuunneltiin ja siellähän se sivuääni oli vieläkin. Tämä taas tarkoitti sitä, että koiraa ei voisi rauhoittaa lääkkeillä muita tutkimuksia varten, ennen kuin sivuäänen laatu olisi selvillä. Sydänultraa puolestaan ei voitaisi tehdä tällä klinikalla. Vaihdoimme jossain vaiheessa englantiin ja se sujui vähän paremmin. Summa summarum enempiä tutkimuksia ei siis tällä erää tehtäisi, vaikka ne halvatun lähetteet olisivatkin olleet kunnossa. Minua hävetti niin maan perusteellisesti, vaikka mistä ihmeestä olisin voinut tietää, että eläinlääkärin tutkimuksiin Loviisassa täytyy pyytää lähete jostain Kennelliiton netistä. Uh! Miksei esimerkiksi sähköpostiviestissä voitu mainita, että onhan teillä lähetteet kunnossa? Silti hävetti oma tietämättömyyteni.

Kotona liityin sitten Kennelliittoon ja pääsin sen myötä Omakoira -palveluun ja ostin sieltä lähetteen sydäntutkimukseen. Tessa vietiin seuraavalla viikolla Porvooseen koirakardiologisedän luo ja siellä ei enää hävettänyt. Sivuääni todettiin harmittomaksi.

Toinen tarina, jos jaksat vielä lukea.

Olimme lähdössä veneilemään, minulle se olisi tämän kesän ensimmäinen kerta. Päivä oli kaunis ja lämmin, joten shortseilla ja tennareilla mentiin, ihanat eväät tietysti kylmälaukussa.

Satamasta lähtemiseen liittyy aina vähän hässäkkää, kun pitää irrottaa köysiä ja astua laiturilta veneen tikkaille ja kivuta sitten kokasta kaiteen yli liikkuvan veneen kannelle. Tuolloin myös tuuli painoi venettä epäedullisesta suunnasta kohti betonilaituria. Johan käski minun ohjata puoshaalla poijua niin, että se pysyisi tietyllä puolella venettä. En yhtään ymmärtänyt miksi, mutta tein työtä käskettyä, vaikka se oli hankalaa ja muuttui koko ajan vain hankalammaksi. Lopulta puoshaka tippui mereen. Kippari halusi sen takaisin ja ajoi toisen laiturin viereen ja käski minun hypätä sinne ja käydä noukkimassa keppi vedestä. Vene oli nyt kylki kohti laituria ja silloin täytyy könytä vaijerikaiteen yli. No, en päässyt – jalka ehkä tarttui johonkin – ja putosin veteen.

Pinnalle päästyäni tarrasin kiinni veneen tikkaisiin, joita en onneksi ollut ehtinyt vielä irrottaa, ne kun irrotetaan yleensä ajon ajaksi. Harhaanjohtavasti uimatikkaiksi kutsutut askelmat eivät ylety lähellekään vedenpintaa ja törröttävät vielä niin hankalassa kulmassa uimariin nähden, että niitä pitkin ainakaan minulla ei ollut mitään mahdollisuutta kiivetä takaisin veneeseen.

Tilanteeseen liittyi myös pari satunnaista ohikulkijaa ja hyödytön köysi sekä Johan, joka ohjaili venettä ja kurkki alas veteen, että olenko vielä hengissä, pikku paniikissa kai hänkin. Koira oli myös veneen kyydissä. Pyysin lopulta itse pelastusrengasta, jonka saatuani elämä alkoi kummasti taas näyttää varteenotettavalta vaihtoehdolta. Kysehän ei ollut siitä, ettenkö olisi osannut uida, vaan siitä, että minne ihmeeseen olisin uinut. Joka puolella ympärillä oli vain korkeita venelaitureita. Rengas rauhoitti ja viimein minulle osoitettiin tikkaat kaukana olevalla laiturilla. Sinne pääsy olikin sitten helppo nakki.

Yhdeksän euron H&M:n aurinkohattu hävisi jo ensi sukelluksella ja vanhat tennarit potkin jaloistani tikkaissa roikkuessani. Aurikolasit tippuivat vasta pelastusrengasvaiheessa ja se harmitti, koska ne olivat Pradat monitehoilla, vaikkakin jo usean vuoden vanhat.

Vesi ei tuntunut ollenkaan kylmältä, vaan vilu tuli vasta kotona. Kotona alkoi pikku hiljaa myös häpeä. Ei niinkään putoamisesta, vaan avuttomuudesta vedessä. Asia on täysin järjellä selitettävissä aiemmin mainituilla seikoilla, mutta siltikin. Seuraavana päivänä paljastui pieniä vammoja, joiden saamista en edes ollut huomanut. Sen se adrenaliini tekee. Olin kyllä onnekas, kun en lyönyt päätäni, vaikka putosin laiturin ja veneen väliin. Suurimmat vammani olivat henkistä laatua.

Vähään aikaan veneily ei huvittanut yhtään, mutta onneksi Johan sai muita mukaan. Sittemmin olen uskaltanut taas. Toiminta vastaavassa tilanteessa on tulevaisuudessa helpompaa: sovimme, että aina ensin pelastusrengas, joka turvaa, rauhoittaa ja säästää voimia. Sitten voi alkaa ilman paniikkia pohtia vedestä pois pääsyä. Ennen seuraavaa veneilykertaa hankimme vaatimuksestani helposti laskettavat pelastustikkaat – sellaiset, jotka ylettyvät kunnolla vedenpinnan alapuolelle. Ne olisi pitänyt tietysti olla jo alun alkaenkin. Pieni kammo jäi. Ja se häpeä.

Turvallista kesää!

-Anja

Uudet aurinkolasit ovat melkein yhtä hienot kuin entiset. Ei tosin Pradat.

Allit mustelmilla. Väri oli vielä hienompi parin päivän kuluttua.

Tähän verrattuna ekasta kuvasta tulikin ihan kelpo koiraselfie.

Veneilyä ja muita kesähommia

Onko sinulle käynyt koskaan niin, että aloittaessasi jotakin hommaa täytyykin ensin tehdä joku toinen homma niin sanotusti alta pois? No, meille kävi juuri niin ulkovaraston siivouksen kanssa. Varasto on ollut to do -listalla jo pitkään, mutta aina jotenkin jäänyt muiden tekemisten (laiskuuden) jalkoihin. Eilen aamulla innosta puhkuen ilmoitin, että ”nyt siivotaan se hemmetin varasto”. Sehän on sellaista puuhaa, jossa koirakin voisi hyvin pyöriä mukana. Pyysin Johania tyhjentämään peräkärryn venetavaroista, että voisimme lastata siihen kierrätyskeskukseen ja jäteasemalle vietävät kamat.

Peräkärryssä oli alkukesällä veneen ympäriltä puretun suojateltan pressuseinät, jotka olivat kuitenkin sen verran likaiset, että ei niitä viitsinyt semmoisina säilyttää, joten ulkovaraston siivous vaihtui siis pressujen pesuun. Siihen menikin sitten koko päivä. Aurinko paistoi ihanasti, joten mikäs oli pestessä. Neljä pitkää ja kaksi päätypalaa tuli jynssätyksi molemmin puolin, ja ihan varmasti muistamme kiitollisina tätä päivää, kun syksyllä taas pystytämme veneelle talvisuojaa. Pesuaineena käytimme koirashampoota. Arvaat varmaan, miksi. Hetken kuluttua alkuaan hauska ja jännittävä tilanne kehittyi tosi kovaksi riehunnaksi ja puremiseksi – sekä meidän että pressujen – joten rekku täytyi sitoa omenapuun alle narun päähän. Viereen se sai oman pesuvadillisen vettä loiskuteltavaksi. Aloituksen naamakuvan nappasin pesu-urakan jälkeen. Silmien alla näkyvät jokaöiset koiranpissatusherätykset, mutta tämä on nyt tätä.

Veneilykausi on meidän osaltamme vihdoin polkaistu käyntiin. Telakan puolelta huoltotoimet ja vesillelasku viivästyivät aiotusta, mutta onhan meillä toisaalta ollut paljon puuhaa kotona pienen koiran kanssa.

Kun perheessä on koiranpentu ja (meille) uusi vene, niin näiden yhteensovittaminen ei olekaan ihan mutkaton juttu. Molempien hoivaamista ja yhdessä harrastamista harjoittelemme nyt pienin askelin.

Ensimmäiset venereissut olemme tehneet Svarthoman linnoitussaarelle ja sen ympäristöön eli aivan lähivesillä on pyöritty. Svartholma on todella kiva paikka. Oikein hävettää loviisalaisena myöntää, että olen käynyt siellä vain kerran noin 20 vuotta sitten. Puute on nyt korjattu, ja kävin saarella viime viikolla peräti kahdesti.

Tessa ei olisi halunnut purjehtimaan, mutta nameilla sain sen astumaan laiturille ja veneeseen se nostettiin tietysti sylissä. Matkanteko oli varmasti vähän pelottavaa, mutta Tessa ratkaisi tilanteen ryhtymällä heti nukkumaan.

Veneellä matkaaminen on upeaa, mutta myös minulle vähän pelottavaa. En ymmärrä toistaiseksi ohjaamisesta ja navigoinnista juuri mitään, solmuista puhumattakaan, mutta kyllä minä varmasti opin, kunhan lakkaan panikoimasta heti, kun minut määrätään pinnaan. Toistaiseksi nautin enimmäkseen maisemista, auringosta ja tuulesta, mentiin sitten moottorilla tai purjeilla.

Olisi kiva tehdä vaikka parin yön yli kestävä venereissu, mutta Tessan kanssa usean tunnin taipaleet ilman maissa käyntiä eivät vielä onnistu. Ehkä sitten ensi kesänä. Matkajalkaa vipattaisi muutenkin, mutta nyt eletään koiraelämää ja suositaan todellista lähimatkailua. Luultavasti lähivuosien reissut tulevatkin kulkemaan maata ja vettä pitkin. Ihan hyvä näin.

Niin, se varastokin täytyisi vielä siivota. Ehkä huomenna.

– Anja

Veneemme mallia Marina75 on laiturin vaatimattomin, mutta juuri sellainen kuin halusimme, meidän oloinen vene. Tällaisen omistajalta ei pikku puhdetyöt lopu kesken.

Onnellinen kippari.

Kiharoita ja koiraelämää

Moikka!

Näyttää siltä, että kesääni kuuluu useita koolla alkavia asioita: ainakin ketoilu, koira ja uusimpana kiharat. Ketoilusta kirjoittelen ehkä joskus lisää, mutta nyt kerron kiharoista ja tietysti koirasta.

Jos vietät aikaasi edes jonkin verran somessa, et ole varmaankaan välttynyt kuulemasta Curly Girl -metodista. En ala itse metodia tässä sen tarkemmin selittää, mutta tiivistettynä se perustuu hiusten hyvään hoitamiseen ynnä harjaamisen ja lämpökäsittelyn lopettamiseen. Koska minulla on taipuisat hiukset, niin kokeilin, toimisiko juttu tähän päähän. Aloituskuvasta näkyy, että kiharoita todellakin tuli ja tässä vaiheessa olen pessyt hiukseni vasta kerran metodin mukaisesti. Aamuisin olen tosin freesannut tyynyn latistamia kutreja hoitosuihkeella ja geelillä. Ajan kuluessa kiharoiden pitäisi muuttua vielä paremmiksi. Saa nähdä. Saa nähdä myöskin, ovatko kiharat minun juttuni ollenkaan. Niistä pääsee kyllä halutessaan helposti eroon harjalla, föönillä ja muotoiluraudalla.

Tessa on kasvanut hurjasti ja on oikein suloinen pikku riiviö. Puremisvimma on kova ja siinä ovat olleet koetuksella niin nilkat, käsivarret kuin vaatteetkin. Nämä reilut kolme viikkoa olen käyttänyt lähinnä samoja vaatteita, kun en viitsi kovin monia hajottaa. Älkää kauhistelko, pyykkään ne välillä! Keväällä ostin ihanan maksimekon – toinen oli kaapissa jo entuudestaan – sekä valkoiset pellavaiset culottes -housut. Nyt en voi käyttää niitä, nyyh! Ehkä pidän välillä koiravapaan päivän ja lähden vaikka Porvooseen patsastelemaan kunnollisissa vaatteissa.

Kaikki keinot puruluista, -leluista jäähyyn ja tabascoon ovat olleet käytössä. Aika hyvin toimii myös jäätyminen eli selän kääntäminen ja ylöspäin katsominen paikallaan seisten. Tärkeää vertaistukea saan kennelin omasta Facebook -ryhmästä, jossa kaikilla sen jäsenillä on lagotto. Siellä kukaan ei sano, että ”ei meidän koira purrut pentuna muuta kuin leluja”, vaan kaikki kommentit komppaavat sitä, että demonipennusta kasvaa oikein mukava aikuinen koira. Toivoa siis on!

Tabascolla voiteluun kyllästyneenä kaivoin kaapista shortsien kaveriksi karvasaappaat ja nyt eivät pikku naskalihampaat aiheuta enää tuskaa. En toki hyväksy saappaidenkaan kaluamista, mutta on helpompi pitää oma pää kylmänä, kun ei satu. Kelithän ovat olleet viime päivinä aivan passelit karvakengille varsinkin, kun pitkät housunlahkeet aiheuttavat koiralle hulluja puremiskohtauksia. Sitäpaitsi olen nähnyt farkkushortsit ja karvasaappaat -yhdistelmän lehtikuvassa useammankin Hollywood -tähtösen yllä. Taidan siis nykyään olla varsinainen Antinkylän trendibabe.

Aidattu pihamme on suuri onni ja helpotus. Siellä Tessa saa juosta ja riehua pikku sydämensä kyllyydestä ja kyllä se riehuukin ja tuhoaa ohimennen kukkapenkkejä. No, perennat kasvavat ensi vuonna taas. Pikkuhiljaa on opeteltu yhdessä myös hihnassa kulkemista ja muutama mukavan pituinen iltalenkki on jo tehty. Siitä se alkaa. Ihana harju polkuineen on meiltä parin kivenheiton päässä.

Kodissa näkyy melkein kaikkialla, että koira on. Ihan koko huusholliin emme kuitenkaan vielä päästä tätä riiviötä. Pari strategista oviaukkoa on suljettu levyllä, jonka yli pentu ei pääse, mutta jonka yli itse voimme astua helposti.

Sisääntulo on ainut paikka, jossa meillä on tällä hetkellä matto. Se onkin mieluisa leikkipaikka (lue pahvisten namipiilojen repimispaikka). Niitä kenkiä, joita ei halua pureskeltavan, voi säilyttää pakastimen päällä tai muuttolaatikossa. Tiskipöydällä on purkissa seuraava koiran ateria liossa ja tiskirätti on saanut uuden sijoituspaikan entisen uuninluukun kahvan sijaan. Sieltä se päätyi pihamaalle alta aikayksikön.

Kävimme juhannusreissulla isän luona. Pitkä matka meni kaikkinensa ihan hyvin, mutta oudossa paikassa ilman aidattua pihaa on tietysti aika raskasta olla näin pienen pennun kanssa. Oli kuitenkin kiva käydä ja tavata sukulaisia juhannuskokolla. Kotiin palattuamme Tessa omi heti päikkäripaikakseen lattialle lasketun matkakassin. Siinä se laukku saa nyt toistaiseksi tönöttää. Ai että, tämä sotkusiedätys tekee mulle niin hyvää! (Imuroin kyllä joka päivä.)

Lämpimiä kesäpäiviä, karvasaappailla tai ilman!

-Anja

Koira tuli taloon

Heipparallaa! Nyt on tapahtunut suuria asioita sitten viime postauksen: kotiimme on tullut kaksi uutta juttua – nimittäin uusi astianpesukone ja uusi koiranpentu. Arvaat varmaan, kumpi tekee puhdasta jälkeä ja kumpi sottaa, minkä ehtii.

Vanha astianpesukone hajosi, eikä sitä yrityksistä huolimatta saatu korjattua. Vikaa tutkiessaan Johan tökkäsi peukaloonsa pienen haavan, joka näytti ja tuntui ihan mitättömältä. Hän pesi haavan, laittoi laastarin ja jatkoi hommia. Kahden päivän kuluttua kuume nousi 39 asteeseen, peukalo turposi ja siitä lähti punaisia juomuja pitkin käsivartta. Onneksi antibioottikuuri auttoi, mutta ihan vain yleisen olon paranemiseen meni muutama päivä. Peukalon palautuminen normaaliin kuntoon kestää vähän kauemmin.

Uusi astianpesukone on tietysti siisti ja hieno. Erityisen kivan siitä tekee ylätaso aterimille ja erittäin hiljainen 39 dB käyntiääni. Välillä pitää oikein kuulostella lähtikö pesuohjelma todella käyntiin.

Suurin mullistus tänä kesänä taitaa olla koiranpennun hankinta. Kirjoitin aiemmin koirapohdinnoistani, jotka eivät olleet johtaneet mihinkään. No, päätin vihdoin lopettaa jahkailun ja laitoin sähköpostia Kennel Nuxon omistajalle. Viikon kuluttua siitä meillä oli koira ja nyt kaikki on ihanasti vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun – myös allekirjoittaneen yöunet. Onneksi minulla vuorotteluvapaalaisena ei ole pohjalla normaalia opettajien kesäkuun alun tappoväsymystä, joten kestän nämä koiravauvayöt kohtuullisen hyvin.

Kennel Nuxo sijaitsee Paraisilla ja siellä kasvatetaan lagotto romagnolo -koiria. Käydessämme pentueita oli kaksi ja kolmas vielä tulossa. Valitsimme omamme luovutusikäisen pentueen kahdesta vapaana olleesta tyttöpennusta. Otimme tarkoituksella siskoaan hieman rauhallisemmalta vaikuttavan pennun, mutta kotiutumisen jälkeen jo kahdessa päivässä vauhti on kiihtynyt niin, ettei meinaa perässä pysyä. Onneksi vauhti myös pysähtyy välillä ja pentu nukkuu päiväunet monta kertaa päivässä. Juuri nyt uni voitti sylissäni kesken seurustelun, joten tässä istun keittiön lattialla tuhiseva koiranpentu jalkojeni päällä. Eihän tuota raaski herättää, eikä pentuja kai saisikaan. Pienet tassut nykivät välillä siihen malliin, että se taitaa unissaankin kirmailla pitkin nurmikkoa.

Nuxo Tandy Nykigiotto alias Tessa tuli siis taloomme viime perjantaina ja nyt melkein mikään ei ole niin kuin ennen. Rullasin heti kaikki matot pois lattioilta ja saan siedätyshoitoa sotkuihin ja pissalätäköihin. Yllätyksekseni olen suhtautunut uuteen ”sisustukseen” rauhallisin mielin. Nyt on ainakin helppo imuroida ja pyyhkiä lattioita.

Pentuaika on koiraperheelle melko hektistä ja vaativaakin, mutta onneksi pieniä edistysaskelia tapahtuu joka päivä ja niistä riemuitaan yhdessä koiran kanssa. Lenkkikaveria en pennusta ihan vielä saa, mutta Tessasta tulee varmasti hyvä sellainen. Kennelissä olleet aikuiset koirat olivat todella symppiksiä.

Niin kuin kuvista näkyy, pihalla seikkaileminen on jännittävää ja syli on turvallinen paikka. Pehmoiseen koiranpetiin on ihana loikata nukkumaan. Omaan sänkyyni en halua päästää koiraa. Siksi onkin hyvä, että oma peti on ollut Tessalle mieluisa alusta asti.

Innokkaana somettajana tein Tessalle oman Instatilin @tessatrufflenose. Siellä voi seurata pennun kasvamista ja tekemisiä. Olet myös tervetullut moikkaamaan meitä livenä! Tuossa pihallahan me lähitulevaisuudessa enimmäkseen pyörimme.

Koiramaisen mukavia kesäpäiviä!

-Anja

Oikea kuistikahvila ja kivoja kohtaamisia

Terveiset kaupunkilomalta Vaasasta! Saavuin tänne eilen junalla – kuvassa on lähtökahvit Helsingin rautatieasemalla. Perille päästyäni vein laukun hotelliin ja riensin melkein samantien tapaamaan yläkouluaikaista luokkakaveriani Saria. Meillä oli tosi mukava tapaaminen ja kiitos somen, olimme heti tuttuja toisillemme, vaikka edellisen kerran taisimme tavata silloin aikoinaan koulussa. Kiitos, Sari, seurasta ja kakkukahveista!

Vaasassa asuu myös poikamme Kalle ja hän olikin tärkeä syy matkakohteen valintaan. Työt pitävät Kallen niin kiireisenä, että vähäinen vapaa-aika menee palautumiseen. Minullahan sitä vapaata nyt on, joten mikäs siinä: vuori lähti Muhammetin luokse.

Reilu viikko sitten pidin ihan oikean kuistikahvilan ravintolapäivänä. Edellisestä kerrasta olikin jo aikaa. Leivoin porkkanakakkua, keto-suklaakakkua ja sämpylöitä. Oli kiva touhuta leipomuksia, kun ei ollut työstressiä. Sää oli mitä parhain ja päivä sujui leppoisasti ulkona kahvilavieraiden kanssa jutustellessa. Ihan hirveä ruuhka – heheh – ei ollut, mutta kivoja ihmisiä kävi tasaisesti pitkin päivää. Illan viimeinen kahvittelija lahjoitti minulle kuusaman taimen, jonka sitten myöhemmin istutinkin omppupuun juurelle. Toivottavasti taimi lähtee siitä kasvamaan ja kiipeää puun runkoa pitkin ylöspäin. Puutarhakaupassa kävin jo varuilta vilkuilemassa yhtä kivaa säleikköäkin, mutta ihan vielä en uskaltanut sitä ostaa. Minä kun en ole mikään viherpeukaloinen puutarhaihme, enemmänkin vähän toisin päin. Katsotaan…

Juuri nyt istun Vaasan Espresso Housessa kirjoittamassa. Mieli on niin tyytyväinen toisestakin kivasta kohtaamisesta: treffasin nimittäin Katin, entisen kollegani yhdentoista vuoden takaa. Ai että oli mukava tavata ja jutella!

Huomenna aion käydä Vaasan museoissa ja iltapäivällä tapaan Kallen ja Annan. He ovat keksineet meille jotain yhteistä tekemistä ja illallistakin on luvassa. Kiva päivä tiedossa siis huomennakin.

Alunperin minun piti kirjoittaa myös vähän muustakin, mutta tästä tuli jo niin pitkä teksti, että jätän ne pohdinnat toiseen kertaan. Näinä toukokuun viimeisinä päivinä ajatuksissani ovat kaikki opettajat ja erityisesti tietenkin oman koulun ihanat kollegat. Loppurutistuskin loppuu joskus ja se joskus on ihan kohta!

Viimeinen kuva on Vaasan upeasta tulppaaniloistosta.

Iloa viikkoosi!

-Anja

Addiktioita ja muita kuulumisia

Pitkästä aikaa teki mieli tarttua kirjoittamiseen! Taisi viime postauksen avautuminen viedä vähän puhtia pois, mutta täällä olen edelleen ja nautin elämäni ihanasta tylsyydestä. Tylsä elämä on ihan parasta! Kertaakaan ei ole vielä tullut tunnetta, että elämäni olisi oikeasti tylsää, vaikka eihän tässä mitään kummempia ole tapahtunut. Viihdyn erinomaisesti ja tekemistä riittää.

Pääsiäinen sujui rauhallisesti perhepiirissä, tosin perjantaina kävimme Johanin kanssa kokemassa Via Cruciksen Porvoossa. En ole sellaista aiemmin nähnytkään ja kannatti kyllä käydä katsomassa. Arttu Kapulainen näytteli Jeesuksen roolin vähäeleisen tyylikkäästi. Kuoron mikityksen olisi voinut hoitaa paremminkin, mutta toisaalta ymmärrän kyllä kolmen eri esityspaikan ja ulkotilan haasteet.

En yleensä laita kotiin kukkia kummempia pääsiäiskoristeita. Tänä vuonna heittäydyin vallan hurjaksi ja ripustin pääsiäismunia omenapuuhun.

Olen helposti addiktoituvaa lajia. Pepsi Maxilla ja sittemmin Zerokolalla on tullut itseäni myrkytettyä, välillä enemmän, välillä vähemmän. Ikinä en taida niistä päästä eroon, mutta toisaalta miksi pitäisi. Tämän päivän Hesarissa ollut artikkeli muuten antoi armoa tähän makeutusaineasiaan. Toisaalta ei sokerikaan täysin ongelmaton eines ole.

Monta kertaa olen ollut tyytyväinen siitä, ettei minulle tupakka eikä juuri alkoholikaan maistu. Polttaisin muuten varmaan monta askia päivässä. Kahviakin aloin juoda vasta viisikymppisenä, mutta siihen en ole juurikaan addiktoitunut. Päiväni ei ole pilalla, vaikka en kahvia saisikaan.

Vuosien varrella olen poistanut useita pelejä puhelimestani, kun pelaamiseen on tuhlaantunut mielestäni liikaa aikaa. Viimeksi eilen poistin yhden kivan pelin, johon huomasin vähän väliä ajautuvani näpyttelemään. Jään peleihin tosi helposti koukkuun ja pelaamalla taas saan niskan äkkiä jumiin puhumattakaan kellon mystisestä loikkaamisesta hetkessä tunnin tai pari eteenpäin.

Uusin addiktioni on Game of Thrones. Sarjahan starttasi jo vuosia sitten, mutta nyt viimeisen kauden alkamista edeltäneen mediakohun seurauksena päätin minäkin kurkata sen ensimmäistä kautta. Kurkkasinkin sitten sen verran, että nyt minulla on alkamassa seitsemäs kausi eli koukkuun jäin. Tässä koukussa on kuitenkin se hyvä puoli, että loppu on näkyvissä, joten ei hätää.

Yritän koukuttaa perheen miesväkeä siisteyteen ja järjestin kahden tyypin vaatekaapit, heidän luvallaan tietenkin. Aika näyttää, onnistuinko, mutta hienoa jälkeä tuli ainakin omasta mielestäni. Samoin mapitin kaaoksessa olleet orkkanuottini aakkosjärjestykseen. Jostain syystä tämä homma on vaan aiemmin jäänyt tekemättä ja harjoituksissa on ollut työlästä löytää oikeita nuotteja. Aina en ole löytänytkään. Juuri siksi kasassa oli joitakin biisejä kaksin tai jopa kolmin kappalein. Vähän häpeän, mutta samalla kyllä vähän naurattaakin.

Liikunta olisi sellainen addiktio, jonka mielelläni ottaisin, mutta joka ei nyt oikein ota isommasti tulta alleen. Jumppailen vähän kotona ja käyn kävelyillä, mutta siihen se on toistaiseksi jäänyt, vaikka ennen vuorotteluvapaata kyllä oli kaikenlaisia yleviä liikuntasuunnitelmia. En yksinkertaisesti vain saa liikunnasta koukuttavaa mielihyvää. Eikös tästä ollut telkkarissa joskus dokumenttikin, että liikunta ei vaikuta samalla lailla kaikkiin?

Auttaisikohan koiran hankkiminen siihen, että saisi itsensä useammin liikkeelle? Se on ollut jo kauan mielen päällä, mutta jostain syystä en saa mitään konkreettista tehtyä asian edistämiseksi. Toisaalta haluaisin kovasti koiran, mutta toisaalta jokin haraa vastaan.

Ai niin, olin ennen vappua ysin valinnaistyttöjen kanssa Juha Tapion keikalla Savoy -teatterissa. Keräsimme syksyllä yhdessä rahaa ja lupasin lähteä retkelle, vaikka jäinkin vapaalle.

Oli kiva päivä Helsingissä: käynti Kiasmassa, vähän haahuilua kaupoilla, fanitapaaminen ennen konserttia ja tietysti itse konsertti, joka oli hieno, vaikka en mitenkään erityisesti Juha Tapiota fanita tai edes kuuntele. Hänellä on kyllä rautainen ammattitaito laulajana ja esiintyjänä sekä upeita muusikoita bändissään. Tapaamisessa hän osoittautui tavallisen oloiseksi ja mukavaksi ihmiseksi. Oli muuten ollut joskus Loviisan liikuntahallissa salibandya pelaavan poikansa ottelussa.

Aurinkoista toukokuuta & tsemppiä kollegoille ympäri Suomen!

-Anja

Arkistojen aarteita II: lapsuuskuvia

Haihtuvi nuoruus, niin kuin vierivä virta. Tänään on tullut pohdittua omaa vanhenemista. Laitoin tuohon alkuun tänään ottamani arkisen peiliselfien itsestäni, imurista ja kylpypyyhkeestä. Tahrat ovat peilissä, ei housuissani.

Uurteet otsalla syvenevät ja tyynyn painauma poskessa näkyy vielä iltapäivällä. Kliseistä, mutta totta: sellaista elämä on. Välillä ottaa koville, vaikka se onkin vain pintaa. Toivottavasti edes jonkinlainen elämänviisaus ja -kokemus kompensoivat.

Kaivelin albumeja sekä lapsuuskodin että omista kaapeistani ja nyt aion paljastaa hienot menneet hiusmallini ja silmälasini.

Vauvakuvia minusta ei ole juuri lainkaan, mutta yhden löysin ja siinä istun äidin sylissä. Aika pulska vauva olen ollut. Paikasta, jossa kuva on otettu, minulla ei ole hajuakaan.

Seuraavana onkin sitten oikein valokuvaamossa otettu potretti. Neulemekko oli vaaleanpunainen ja katsokaa: kihartuvat hiukset!

Tämä kuva on ihana lökäpöksyineen ja väärissä jaloissa olevine kumppareineen. Melko hapokasta, sanoo pikku Anjan ilme.

Lapsena minulla oli tosi pitkät hiukset. Kuvassa ne ovat, harvinaista kyllä, saparoilla. Yleensä halusin mahdollisimman tiukat letit, jotka pysyivät kiinni leikkien tuoksinassa koko päivän. Vihreäpilkullisen mekon muistan hyvin. Se oli tosi kiva mekko, jonka helmassa oli aplikoitu kissa. Ketjuvyöt näyttivät olleen kuuminta hottia.

Osa kuvista on laadultaan huonoja, mutta ennen digiaikaa epätarkatkin kuvat usein säästettiin, jos ne olivat ainoat laatuaan. Tässä hiukseni on kuvattu koko komeudessaan. Muistan ne punaiset bikinit, jotka minulla on ylläni, vaikka niitä ei kuvassa näykään.

Tällä kesätytöllä on vaaleanvihreät froteeshortsit, vaaleanpunainen paita ja oranssit pampulat. Irronneen hiussuortuvan olen huitaissut väärälle puolelle jakausta.

Valkoinen mekko, sukkahousut – ja Retu-kengät! Kuka vielä muistaa ne? Poseerauskin on kohdillaan.

Lettini pätkäistiin kampaamossa Kokkolassa. Kampaaja kyseli, olenko aivan varma. No olin, enkä katunut hetkeäkään! Solki piti hiukset pois silmiltä. Farkkuliivihame oli ihana, lempparini, ja kisun nimi Miska.

Nämä silmälasit sain muistaakseni kolmannella luokalla. Sitä ennen minulla oli paritkin lasit, mutta ne eivät juuri näy kuvissa, koska ne olivat ”silmälappulasit” karsastuksen hoitoon ja niitä ei tarvinnut käyttää aina. Muistan, että isä sai vähän väliä korjailla ekoja lasejani, koska tykkäsin heittää takaperin kuperkeikkoja lumisessa rinteessä ja siinä muovisangat napsahtivat helposti poikki. Nythän muuten pilotit ovat taas kovasti muodissa. Hiusten latvat taivutettiin höyrykihartimella. Joskus ne taipuivat liikaa ja silloin otsatukasta tuli kornin näköinen. Tässä koulukuvassa on ”piippaus” onnistunut hyvin.

Rippikuvassa ei jostain syystä (en kyllä muista) hymyilytä ja lasitkin ovat suurentuneet. Vaseliinia käytettiin huulirasvana ja purkki oli aina taskussa.

Permanentti oli kova sana ja ainakin kaksi kertaa otin sellaisen yläkouluaikana. Kiharoita harottiin harvapiikkisellä afrokammalla.

Penkkareihin tultaessa ollaan päästy jo 80 -luvulle ja minulla on piilolinssit. Muistan ne kaikki erilaiset puhdistussysteemit, mm. keittolaitteen, ja epätoivon, kun silmätulehdus iski.

Yo -juhlissa minulla oli taas permanentti ja kasvatin otsatukkaa pois. Ylläni oli jakkupuku ja keltaiset ruusut toiveideni mukaiset.

Viimeisessä kuvassa olen vaihtanut rouvasäätyyn. Hiukset ovat pitkät ja suorat. Olen kasvoiltani harvinaisen ruskea, sillä olin ollut Vantaan kaupungin puistohommissa koko toukokuun ja säät olivat suosineet. Menimme naimisiin lauantaina 6.6 ja maanantaina olimme molemmat taas ruohonleikkuu- ja kitkemishommissa. Häistä jäänyttä täytekakkua (muistaakseni se oli varsinaista hääkakkua pienempi varakakku) tarjosimme työkavereille. Kakut olin leiponut itse.

Hääkuvasta tulee ensi kesänä kuluneeksi 32 vuotta. Huh huh! Menneitä en kuitenkaan haikaile – paitsi ehkä tuota rypytöntä ja kiinteää kasvojen ihoa!

Nyt yritän keskittyä jokaiseen päivään kerrallaan ja kunkin hetken asioihin ja ihmisiin. Välillä tulee morkkis siitä, että en saa aikaan mitään suuria juttuja vapaallani, mutta näin sen pitää ollakin.

Mukavaa maaliskuuta, toivottavasti kelit kääntyvät pian kunnolla kohti kevättä!

-Anja

Arkistojen aarteita: urani journalistina

Alkuun terveiset Sisiliasta!

Kuvassa olen puolimatkassa kapuamassa Taorminasta ylös Castelmolan kylään ja taustalla Etna päästelee höyryjä. Aika monta porrasta tuli kiivettyä!

Lisää juttua tästä reissusta tulee myöhemmin. Nyt seuraa pieni kurkistus arkistojen aarteisiin, joita löytyi lapsuuskodistani isän luona käydessä.

Olen lapsena ja nuorena tyttönä tykännyt tehdä lehtiä. (No joo, on niitä aikuisenakin tullut muutama tehtyä.) Tein tädilleni useana jouluna lahjaksi joululehtiä – käsin uniikkikappaleita. Niitäkin taitaa olla jossain tallessa.

Jostain syystä lehtieni nimi oli melkein aina joku huvitus. Joululehdet olivat siis Jouluhuvituksia.

Talouskaupan huvitukset ovat ihan oma juttunsa. Vanhemmillani oli pieni kauppa, jossa olin usein töissä. Lehdet syntyivät silloin, kun he olivat lomalla ja hoidin kauppaa yhdessä siskoni kanssa tai lukioikäisenä ihan yksinkin.

Välillä kyläkaupassa oli hiljaista, joten viihdytin näin itseäni. Kaikki Talouskaupan huvitukset on tehty ns. tiskipaperille suoraan kuulakärkikynällä. Iso osa jutuista kertoo oudoista tai hankalista asiakkaista, mutta lehtien sivuilla on myös paljon mainoksia, laulutekstejä ja tietysti lukijakilpailuja. Niihin ei tosin kukaan koskaan osallistunut. Muistatko vielä Kansallis-Osake-Pankin oravan?

Kuinka ollakaan yhdestä lehdestä löytyy sarjakuva hallituksesta ( = äiti ja isä) Italiassa. Täällä Italiassa minäkin juuri nyt kirjoittelen ja söin muuten tänään pastaa.

Minusta ei tullut journalistia eikä myöskään kuvataiteen ihmistä. Taitoni ovat muissa asioissa, mutta hauskaa oli lehtiä väsätessä ja hauskaa myös näin vuosien jälkeen niitä lukiessa.

-Anja

Olemisen ihana keveys

Terveisiä vuorotteluvapaalta! Koko kevät ja tuleva kesä häilyy vapaana edessäni. Sitä on melkein mahdotonta käsittää, mutta totta se on. Edellinen blogikirjoitukseni taitaa olla puolentoista vuoden takaa. Sen jälkeen tapahtui Elämä. Tai ehkä paremminkin kuolemat, joita kasaantui uskomattoman monta – 7 sukulaista ja ystävää, mukana anoppini ja äitini kuukauden välein – vuoden 2017 aikana. Lisäksi kärsin monen kollegani tavoin työpaikkamme sisäilmaongelmista ja sairastelin melkein koko ajan. Huh! Tuota ajanjaksoa en muistele kaihoisasti.

Seuraava vuosi meni sirpaleita kootessa ja monenlaisia asioita järjestellessä. Kuolemakaan ei ihan kokonaan väistynyt takavasemmalle, sillä menetin vielä vakavasti sairastuneen serkkuni. Kun viime syyslukukauden aikana olin jo toisen kerran muuttamassa musiikkiluokkani kimpsut, kampsut ja lukuisat soittimet uuteen väistötilaan, mielessäni alkoi kypsyä ajatus vähän pidemmästä vapaasta kuin normaali loma. Tässä sitä nyt ollaan!

Minulta on kysytty tosi monta kertaa, mitä aion nyt tehdä. Aion nauttia, mitä ikinä se milläkin hetkellä minulle tarkoittaakaan. Ensimmäinen viikko meni levätessä, sitten sain kokea aamun, jolloin herätessä ei väsyttänyt. Upea tunne, jonka olin vuosien saatossa jo unohtanut. Kiireettömät aamut ja stressittömät sunnuntai-illat ovat luksusta. Nautin suunnattomasti omasta kodista, jossa voin kuljeskella valoisaan aikaan virkeänä. Että meillä voikin olla ihana koti! Olen pyyhkinyt pölyjä listoista ja hyllyistä, raivannut kertyneitä roinakasoja ja tuulettanut mattoja pakkasessa. Olen lukenut ja kuunnellut kirjoja, käynyt kävelyillä ja heilutellut kahvakuulaa. Olen jopa leiponut sämpylöitä, mitä en ole jaksanut aikoihin tehdä. Elämä on ihan toisenlaista, kun ei ole koko ajan kuolemanväsynyt.

Niin kuin ehkä huomasit, Café Kuisti on siirtynyt uudelle alustalle. Syy vaihtoon on edellisen alustan toimintojen ”tökkiminen”. Uudessa on ollut vähän opettelemista, mutta toivottavasti tämä toimii nyt hyvin ja voin keskittyä vain sisällön tuottamiseen.

Tätä kirjoittaessa olen tajunnut, miten paljon olenkaan kaivannut blogikirjoittelua. Tauon aikana on tapahtunut onneksi myös kivoja asioita, kuten matkoja. Mietin, että voisikohan niistä vielä kirjoittaa, vaikka eivät ihan tuoreita kokemuksia olekaan. Mitä mieltä olette? Haluaisitteko lukea pari matkakuvausta, toisen vuoden takaa ja toisen viime kesältä vai keskitynkö ajankohtaisempiin asioihin?

Raikkaita pakkaspäiviä!

-Anja