Onko kyse suomalaisesta kansanluonteesta vai yksinkertaisesti omasta ominaisuudestani? Niin tai näin, liian usein häpeä iskee tilanteissa, joissa kerta kaikkiaan en olisi voinut tietää, kuinka toimia oikein tai en jostain muusta syystä kyennyt toimimaan eri tavalla. Kerron menneeltä kesäkuulta kaksi tapahtumaa, joiden ajatteleminen hävettää vähän vieläkin. Toivottavasti julkinen avautuminen auttaa ja häpeä häipyy.
Ensimmäinen tarina.
Koiramme piti kasvattajan antamien kirjallisten ohjeiden mukaan viedä yksivuotiaana kattavaan lääkärintarkastukseen, jossa tutkittaisiin ja kuvattaisiin mm. lonkat ja polvet – tämä siksi, että täysin terveellä koiralla voisimme mahdollisesti tehdä myöhemmmin pentuja. Varasin ajan paikalliselta eläinlääkäriasemalta ja kävin virkailijan kanssa usean sähköpostiviestin verran keskustelua siitä, mitä tutkimuksia haluaisimme ja mitkä niistä he voisivat tällä vastaanotolla tehdä. Klinikka oli tuttu entuudestaan ja siellä toimivat eläinlääkärit mukavia ja taitavia, mutta ulkomaalaisia, joilta suomi taittuu kankeahkosti.
Noh, kun saavuimme paikalle, kaksi lääkäriä alkoi selittää meille jotain täysin käsittämätöntä tutkimuksista ja lähetteistä ja näyttivät tietokoneelta Omakoira -sivustoa ja sieltä erilaisia tutkimusten hintoja. Kyselin ja he selittivät. Kysyin lisää ja he selittivät. Lopulta käännyin Johanin puoleen ja sanoin: ”Ymmärrätkö, mistä tässä oikein on kysymys?” Hän ei ymmärtänyt. Loppujen lopuksi selvisi, että minun olisi pitänyt hakea lähetteet tutkimuksiin Kennelliiton nettisivuilta. Lääkäri syöttäisi tulokset sinne ja näin saisimme koirallemme virallisen terveysstatuksen. Tai jotain. Muistin sitten, että Tessalla oli pikkupentuna ollut sivuääni sydämessä ja mainitsin siitä. Sydän kuunneltiin ja siellähän se sivuääni oli vieläkin. Tämä taas tarkoitti sitä, että koiraa ei voisi rauhoittaa lääkkeillä muita tutkimuksia varten, ennen kuin sivuäänen laatu olisi selvillä. Sydänultraa puolestaan ei voitaisi tehdä tällä klinikalla. Vaihdoimme jossain vaiheessa englantiin ja se sujui vähän paremmin. Summa summarum enempiä tutkimuksia ei siis tällä erää tehtäisi, vaikka ne halvatun lähetteet olisivatkin olleet kunnossa. Minua hävetti niin maan perusteellisesti, vaikka mistä ihmeestä olisin voinut tietää, että eläinlääkärin tutkimuksiin Loviisassa täytyy pyytää lähete jostain Kennelliiton netistä. Uh! Miksei esimerkiksi sähköpostiviestissä voitu mainita, että onhan teillä lähetteet kunnossa? Silti hävetti oma tietämättömyyteni.
Kotona liityin sitten Kennelliittoon ja pääsin sen myötä Omakoira -palveluun ja ostin sieltä lähetteen sydäntutkimukseen. Tessa vietiin seuraavalla viikolla Porvooseen koirakardiologisedän luo ja siellä ei enää hävettänyt. Sivuääni todettiin harmittomaksi.
Toinen tarina, jos jaksat vielä lukea.
Olimme lähdössä veneilemään, minulle se olisi tämän kesän ensimmäinen kerta. Päivä oli kaunis ja lämmin, joten shortseilla ja tennareilla mentiin, ihanat eväät tietysti kylmälaukussa.
Satamasta lähtemiseen liittyy aina vähän hässäkkää, kun pitää irrottaa köysiä ja astua laiturilta veneen tikkaille ja kivuta sitten kokasta kaiteen yli liikkuvan veneen kannelle. Tuolloin myös tuuli painoi venettä epäedullisesta suunnasta kohti betonilaituria. Johan käski minun ohjata puoshaalla poijua niin, että se pysyisi tietyllä puolella venettä. En yhtään ymmärtänyt miksi, mutta tein työtä käskettyä, vaikka se oli hankalaa ja muuttui koko ajan vain hankalammaksi. Lopulta puoshaka tippui mereen. Kippari halusi sen takaisin ja ajoi toisen laiturin viereen ja käski minun hypätä sinne ja käydä noukkimassa keppi vedestä. Vene oli nyt kylki kohti laituria ja silloin täytyy könytä vaijerikaiteen yli. No, en päässyt – jalka ehkä tarttui johonkin – ja putosin veteen.
Pinnalle päästyäni tarrasin kiinni veneen tikkaisiin, joita en onneksi ollut ehtinyt vielä irrottaa, ne kun irrotetaan yleensä ajon ajaksi. Harhaanjohtavasti uimatikkaiksi kutsutut askelmat eivät ylety lähellekään vedenpintaa ja törröttävät vielä niin hankalassa kulmassa uimariin nähden, että niitä pitkin ainakaan minulla ei ollut mitään mahdollisuutta kiivetä takaisin veneeseen.
Tilanteeseen liittyi myös pari satunnaista ohikulkijaa ja hyödytön köysi sekä Johan, joka ohjaili venettä ja kurkki alas veteen, että olenko vielä hengissä, pikku paniikissa kai hänkin. Koira oli myös veneen kyydissä. Pyysin lopulta itse pelastusrengasta, jonka saatuani elämä alkoi kummasti taas näyttää varteenotettavalta vaihtoehdolta. Kysehän ei ollut siitä, ettenkö olisi osannut uida, vaan siitä, että minne ihmeeseen olisin uinut. Joka puolella ympärillä oli vain korkeita venelaitureita. Rengas rauhoitti ja viimein minulle osoitettiin tikkaat kaukana olevalla laiturilla. Sinne pääsy olikin sitten helppo nakki.
Yhdeksän euron H&M:n aurinkohattu hävisi jo ensi sukelluksella ja vanhat tennarit potkin jaloistani tikkaissa roikkuessani. Aurikolasit tippuivat vasta pelastusrengasvaiheessa ja se harmitti, koska ne olivat Pradat monitehoilla, vaikkakin jo usean vuoden vanhat.
Vesi ei tuntunut ollenkaan kylmältä, vaan vilu tuli vasta kotona. Kotona alkoi pikku hiljaa myös häpeä. Ei niinkään putoamisesta, vaan avuttomuudesta vedessä. Asia on täysin järjellä selitettävissä aiemmin mainituilla seikoilla, mutta siltikin. Seuraavana päivänä paljastui pieniä vammoja, joiden saamista en edes ollut huomanut. Sen se adrenaliini tekee. Olin kyllä onnekas, kun en lyönyt päätäni, vaikka putosin laiturin ja veneen väliin. Suurimmat vammani olivat henkistä laatua.
Vähään aikaan veneily ei huvittanut yhtään, mutta onneksi Johan sai muita mukaan. Sittemmin olen uskaltanut taas. Toiminta vastaavassa tilanteessa on tulevaisuudessa helpompaa: sovimme, että aina ensin pelastusrengas, joka turvaa, rauhoittaa ja säästää voimia. Sitten voi alkaa ilman paniikkia pohtia vedestä pois pääsyä. Ennen seuraavaa veneilykertaa hankimme vaatimuksestani helposti laskettavat pelastustikkaat – sellaiset, jotka ylettyvät kunnolla vedenpinnan alapuolelle. Ne olisi pitänyt tietysti olla jo alun alkaenkin. Pieni kammo jäi. Ja se häpeä.
Turvallista kesää!
-Anja
Café Kuisti 