Kategoria: Matkailu

Otsikko kertoi ne tärkeimmät uutiset, vaikka niistäkin on jo kulunut vähintään pari viikkoa. Aika kuluu nopsaan ja päivät toistuvat melko samankaltaisina – olemme siis solahtaneet jo kohtuullisen sujuvaan ja hyvin puuhakkaaseen työ- ja koira-arkeen. Tessa on kasvanut huimasti, kuten kuvasta näkyy. Sen turkki on varmasti kaikilla mittapuilla liian pitkä, mutta kun se on niin kaunis, niin en ole toistaiseksi viitsinyt kuin vähän vain harkita ajan varaamista trimmaajalle. En oikein usko, että trimmaushommat edes onnistuvat ensimmäisellä kerralla, vaikka olen kyllä totuttanut pentua turkinhoitoon harjaamalla sitä usein ja syöttämällä samalla nameja. Valkoisen pentukarvan alla kasvaa harmaanruskeita kiharoita eli trimmauksen jälkeen väri todennäköisesti vaihtuu. Nyyh!

Pureminen on edelleen runsasta, kivuliasta ja hermoja raastavaa, mutta töihin lähteminen ja koiran yksinolo kotona on sujunut uskomattoman hyvin. Siitä olen tosi mielissäni, sillä varsinkin pari ekaa viikkoa takaisin työelämässä saivat stressitasoni pomppaamaan pilviin. Siinä olisivat hankalat aamut olleet ihan liikaa. Nyt sujuu töissäkin jo helpommin. Eilen illalla Tessa repi ison reiän housujeni lahkeeseen. Ne olivat kyllä muutenkin räjähtäneet, mutta koirahousuiksi kuitenkin vielä ihan kelvot. Maitohampaiden irtoamista odotellessa…

Parin viikon takainen veneretkemme suuntautui autiolle Vådholmenin saarelle, jossa itse asiassa piipahdimme jo kerran aiemminkin. Paikka oli niin kiva, että päätimme lähteä sinne uudestaan aurinkoisen lauantaipäivän kunniaksi. Rantautuminen luonnonsatamaan oli haasteellista ja kesti hetken, ennen kuin pääsin nousemaan kivelle samalla huolehtien, ettei vene osu siihen. Johan laski perässä ankkuria ja ohjasi venettä. Tessa halusi lähteä heti perääni kivelle. Minulla oli täysi työ tasapainoillessani itseni ja veneen kanssa, joten en voinut ottaa (enkä olisi kyllä ylettynytkään) koiraa syliin. Käskin sitä odottamaan ja heittelin taskustani nameja kannelle, mutta mikään ei auttanut – se puski väkisin reunan yli ja molskahti mereen veneen ja kiven väliin. Säikähdin hirveästi, mutta Tessapa ui tyylikkäästi pelastusliivissään rantaan ja kipitti jyrkkää kalliota pitkin ylös saarelle. Siellä se joutui odottamaan, että saimme veneen kiinnitettyä ja pääsin itse könyämään maihin. Ensimmäisestä kuvasta näet rantautumispaikan haasteet.

Saari vaikutti muutamia rannalla olevia roskia (huoh!) lukuunottamatta koskemattomalta. Evästelyn jälkeen päätimme kiertää sen ja rämmimme välillä upottavassa sammalikossa, välillä upeilla jäkälän peittämillä kallioilla. Polkuja ei ollut.

Tessa oli lievästi sanottuna hysteerinen yllättävän uintireissun ja saarella odottelun jälkeen, mutta rauhoittui sitten pikku hiljaa. Veteenkin se pulahti vielä pari kertaa ihan omasta halustaan. Oli kiva antaa sen juosta vapaana, paitsi eväshetken ajaksi se oli pakko laittaa kiinni. Sille oli tietysti myös omat ruoat mukana.

Yhtenä yönä valvoessani selailin Zalandoa – ei pitäisi, tiedän – ja tilasin sieltä töihinpaluun kunniaksi (lohdutukseksi) uuden tietokonelaukun. Minä kun en yhtään jaksa niitä mustia peruslaukkuja, joten hihkuin hiljaa mielessäni, kun törmäsin tähän. Laukussa on kaksi läppärinmentävää osiota, joista toisessa kuljetan kalenterikirjaa. Keskellä on tilaa muille tavaroille, tosin siihen ei mahdu kovin paljoa ilman, että laukku repsottaa auki. Lompakko, puhelin, pieni meikkipussi ja sateenvarjo pohjalla. Vesipullo on jo vähän liikaa, mutta yleensä se on mukana myös. Kaunis laukku piristää työpäiviä, mutta jos joutuu usein kävelemään välimatkoja, on reppu tietysti silloin parempi.

Niin ikään verkkokaupasta – mittord.com – tilasin itselleni voimalausekorun, joka tupsahti eilen postilaatikkoon. Vaikka en näitä voimalauseita muuten harrastakaan, niin tämä sama lause roikkuu kuistin ikkunassa naruun pujotetuin pahvikirjaimin. Nyt voin kantaa sitä myös mukanani muistuttamassa, kun välillä meinaa usko loppua.

Hyvää viikonvaihdetta ja lempeää syyskuuta sinulle!

-Anja

Tervehdys kuistikahvilasta!

Niin kuin jo Facebookissa eilen kirjoittelin, niin musiikin kuuntelu on alkanut taas maistua. Jee!

Musiikinopettajana teen tavalla tai toisella töitä kaiket päivät laulun ja soiton parissa. Lisäksi peruskoulu ei ole niitä hiljaisimpia työpaikkoja. Lienee luonnollinen seuraus, että vapaalla janoan enemmän hiljaisuutta tai vaikkapa äänikirjan kuuntelua. Näin on mennyt jo muutama vuosi.

Konsertit, keikat, kuorossa laulaminen ja oma soittelu tuottavat onneksi edelleen iloa ja nautintoa. Niitä kyllä jaksaa ja niiden avulla myös jaksaa. Eilen kuitenkin teki yllättäen mieli sammuttaa äänikirja ja kuunnella musiikkia. Niin tein ja laitoin Mozartin soimaan. Se oli turvallinen aloitus. Tänään kuuntelin lisää: vähän Mercedes Sosaa ja sitten Chopinin pianomusiikkia. Taitaapa vapaa tehdä tälläkin tapaa hyvää.

Sunnuntaina menimme Johanin kanssa revyyporukan mukana salaiselle reissulle. Emme tosiaan tienneet matkan kohdetta ennakkoon, mutta siitä kehkeytyi oikein kiva kulttuuripäivä. Bussissa saimme arvailla määränpäätä melko mystisten vinkkien perusteella. Pärjäsin kisassa hyvin ja sain paluumatkalla palkinnoksi kuvan pienet söpöt ruusut.

Ohitimme Ainolan, joka on auki vain kesäisin ja jatkoimme Halosenniemeen. Siellä en ollutkaan ennen käynyt, vaikka olen aikonut vaikka kuinka monta kertaa.

Pekka Halosen kotimuseo on kauniilla paikalla Tuusulanjärven rannalla. Sisällä ei saanut ottaa kuvia, joten sinun kannattaakin tutustua paikkaan itse, jos et ole vielä käynyt. Suosittelen. Kesällä voi Ainolan ja Halosenniemen niputtaa samaan reissuun, kolmanneksi kohteeksi mahtuu samalle päivälle vielä Lottamuseokin.

Niin ikään Tuusulassa sijaitseva pieni Lottamuseo on myös mielenkiintoinen käyntikohde. Näyttely esittelee lottien historiaa ja vapaaehtoistyötä kuvien, tekstien, esineiden ja kuunneltavien kertomusten kautta. Lottakanttiini uunituoreine pullineen näytti houkuttelevan runsaasti myös sunnuntaikävelijöitä ja -pyöräilijöitä päiväkahville.

Onnistuneeseen reissuun kuuluu tietysti aina hyvä ruoka. Kävimme maistuvalla brunssilla Gustavelundissa, jonka jälkeen oli hyvä palailla vatsat täysinä kotia kohti. Kiitos, Frej, matkan ideoinnista ja järjestelyistä!

Tänään kävelin tihkusateessa kotoa keskustaan asioille. Pysähdyin ensimmäistä kertaa kirjoista rakennetun mökin kohdalle, vaikka olen mennyt sen ohi varmaan kymmeniä kertoja. Tämä ”Hometalo – kadotetun rakennustaidon muistomerkki” on kuvanveistäjä Tero Maksimaisen suunnittelema ja yhdessä vapaaehtoisten kanssa rakentama teos. Materiaalina on käytetty Loviisan kirjastosta homeongelmien takia tuhottavaksi tuomittuja kirjoja.

Ompeluliike, jossa minun piti asioida, olikin laittanut tälle päivälle lapun luukulle, joten päätin käydä kahvilla ja kävellä sitten takaisin kotiin.

Kahvilan vieressä on kästyöläisten ja tuottajien puoti Rouva Hulda Huoleton, jossa keksin poiketa kysymässä virkattuja valeampiaispesiä – ja sieltähän niitä löytyi. Joo, kyllä kai sellaisen voisi itsekin virkata, mutta tällaisena tuuriluontoisena käsityöihmisenä ei nyt huvittanut alkaa yrittää väkertää. Huldasta niitä löytyi ja olisi löytynyt vaikka mitä muutakin ihanaa, mutta tällä kertaa pidättäydyin jopa liiemmälti katselemasta.

Lempikahvilani Loviisassa on Favorit, jossa kaikki maistamani on ollut hyvää. Tänään join caffe latten kauramaidolla, aika usein tilaan myös vihersmoothien. Leivonnaiset ovat paikan päällä tehtyjä, tuoreita ja herkullisia. Bonuksena seinillä on säännöllisesti vaihtuva taidenäyttely. Sieltä muuten ostin sen ballerinataulun, josta muutama viikko sitten kerroin.

Ulkona taivaalta tippuu kämmenen kokoisia räntärättejä. Minä lähden nyt saunaan lämmittelemään ja toivon hyvää viikon jatkoa juuri sinulle!

-Anja

Olipa hieno talvireissu Sisiliaan! Aurinko paistoi kaikki kuusi päivää ja lämpötila vaihteli muutamasta plusasteesta viiteentoista asteeseen. Toisin sanoen oli loistavat kävelykelit ja kerrospukeutumisella pärjäili hyvin, kun auringossa alkoi jo olla tosi lämmintä. Paikalliset suosivat enemmän toppatakkeja ja pipoja, mutta meikäläinen tarkeni hyvin ohuella villiksellä ja syys/kevättakilla. Lisäksi repussa oli toinen villis, jota saattoi tarvita illemmalla.

Lensimme Helsingistä Amsterdamiin ja sieltä edelleen Cataniaan, josta jatkoimme vielä bussilla Taorminaan. Lähdimme kotoa aamulla viideltä ja olimme illalla kahdeksan aikaan hotellimme oven edessä toteamassa, että se on suljettu! Muutaman puhelun jälkeen Ebookers järjesti meille toisen hotellin ja puolentoista tunnin kuluttua olimme raahautuneet tavaroinemme reilun kilometrin päässä olevaan hotelliin ja kökötimme siellä jääkylmässä huoneessa. Alku ei siis ollut kovin lupaava, mutta kun saimme huoneemme lämmitettyä ilmalämpöpumpulla ja lisähuovat sänkyihin, niin jo alkoi sujua. Taisimme muuten olla pienen hotellin ainoat asiakkaat, vaikka kaupungilla jonkin verran turisteja pyörikin. Kesällä siellä on varmaan ihan eri meininki. Näin sesongin ulkopuolella oli kyllä mukavan leppoisaa ja missään ei tarvinnut jonotella.

Kaunis Taormina on rakennettu vuoren rinteille, joten korkeuserot ovat aikamoiset. Paikasta toiseen kävellessä saa varautua ylä- ja alamäkiin sekä portaisiin. Näköalatasanteilta on upeat näkymät kaupunkiin ja merelle.

Teimme patikkaretken vielä Taorminaakin korkeammalla olevaan viehättävään Castelmolan kylään. Sinne pääsee bussillakin, mutta halusimme kävellä. Menomatka on pelkkää nousua ja paljon rappusia, paluumatka vastaavasti pelkkää alamäkeä. Hassua kyllä, alamäki otti pahemmin lihaksiin kuin ylämäki. Etna – upea, vähän pelottavakin Etna – oli läsnä koko patikan menomatkan samoin kuin se häilyy vähän väliä näkökentässä Taorminassa ollessa. Ekana päivänä vuoren sisuksista nousi vain pieni valkoinen höyrypilvi, mutta seuraavina päivinä se tuprutteli huomattavasti enemmän. En tiedä, voisiko tuon uhkaavan juhlallisen vuoren läsnäoloon tottua. Varmaan, jos asuisi koko ajan Etnan vaikutuspiirissä. Itse tuijottelin sitä ihaillen ja vähän pelonsekaisin tuntein joka päivä.

Ruoka oli tietysti hyvää, jos tykkää italialaisesta. Parmankinkkua ja melonia oli pakko maistaa, samoin bruschettaa. Pitsaa tietenkin syötiin ja minä söin aivan ihanaa tattipastaa. Viimeisenä iltana popsimme herkulliset pihvit. Leivonnaiset olivat myös hyviä, varsinkin jos tykkää marsipaanista ja minähän tykkään!

Vuokrasimme auton – Fiat Pandan – kolmeksi päiväksi ja kävimme päiväretkillä Syrakusassa, Etnalla ja Messinassa. Paikallinen ajokulttuuri on sen verran vauhdikasta (tosin myös huomaavaista ja joustavaa) ja kadut niin kapeita, että en olisi kyllä uskaltanut rattiin. Onneksi kylmähermoinen Johan osaa ajaa missä vaan ja Panda oli sopivan pieni ahtaisiin paikkoihin. Perkelettä kuului vain pari kertaa.

Etna on outo ja upea paikka. Ajoimme ensin vuoren eteläpuolelle, josta tien päättyessä pääsee vielä köysiradalla ylöspäin. Siitä olisi lisähinnalla päässyt vieläkin ylemmäksi ensin lumikissan kyydissä ja sitten vielä oppaan kanssa pääkraaterille asti kävellen. Me tyydyimme köysirataan ja pienempien kraatereiden töllistelyyn . Maisema on karu: pelkkää mustaa soraa ja nokista lunta silmän kantamattomiin. Kävelimme köysiradalta eteenpäin kohti kraatereita ja kipusimme niiden reunoille ihmettelemään. Laavavirtojen jättämät jäljet näkyivät selvästi. Käveleminen ja kiipeäminen oli aika työlästä, koska sora oli irtonaista. Jonkinlaista polkua pitkin kuitenkin edettiin ja kiirehän meillä ei ollut. Kraaterin reunalla oli kohtia, jossa maa höyrysi ja kivet olivat lämpimiä. Kuvassa hymyilen urheasti, vaikka oikeasti vähän pelotti. Etnapäivän jälkeen poskipäät ja ohimot olivat noesta pilkulliset.

Ajelimme vielä päivän päätteeksi Etnan pohjoispuolelle ja se onkin aivan erilainen. Ensin tie kulkee vihreiden metsien läpi ja korkeammalle tultaessa maisema vaihtuu isoihin kivikasoihin. Niin kuin kuvakin kertoo, ylempänä oli melkoisesti lunta. Ajoimme tien päätepisteeseen, ihailimme kaunista näkymää ja palasimme takasin. Ainakaan tämän tien varrella ei ollut mitään turistimeininkiä. Yksinämme saimme ajella. Luulen, että juurikin tuo eteläpuoli köysiratoineen on se paikka, jonne aina mennään, kun halutaan kokea Etna. Siellä on myös iso parkkipaikka sekä useita ruokapaikkoja ja matkamuistopuoteja.

Kävimme, kuten aina matkoillamme, monessa kirkossa. Minusta pyhimyspatsaat ovat hienoja ja niistä tuli otettua paljon kuvia. Tähän kuvaan tulivat vielä hienot varjotkin.

Pysäköinti vaatii paikallisen ”parkkikiekon”. Näitä saa tupakkakaupoista tai kioskeista. Oli iso vaiva metsästää myyntipaikkaa, kun toisaalta parkkimaksu oli noin vähän. Ei kuitenkaan haluttu testata, paljonko sakot olisivat maksaneet.

Messinan duomon tornissa on upea astronominen kello. Se on maailman suurin.

Tällaisen ihanan kahvipöydän ottaisin mieluusti itsellenikin. Niitä oli myös myytävänä, mutta jos kaupat syntyisivät, se vaatisi reissua omalla autolla.

Syrkusan duomo on rakennettu antiikin temppelistä tuunaamalla. Kirkon sisällä voi nähdä alkuperäiset ikivanhat pylväät. Kuvassa jyhkeä fasadi.

Syrakusan duomossa on esillä Lucian käden luunpala, Lucian mekko ja kengät sekä palanen käärinliinaa. Alttarikaapin ovien takana on hopeinen Lucia -patsas, joka otetaan juhlallisin menoin esille Lucianpäiväksi. Toisessa kirkossa, joka on pyhitetty Lucialle, on Caravaggion maalaama alttaritaulu Lucian kuolema. Siellä ei saanut kuvata. Kolmas Luciakirkko on puolestaan hänen alkuperäinen hautapaikkansa, mutta siellä emme käyneet. Lucian ruumis on kuitenkin jossain vaiheessa siirretty Venetsiaan. Monimutkaista, mutta onhan tärkeästä henkilöstä kyse.

Antiikin kreikkalainen teatteri Taorminassa on iso ja todella hieno.
Se toimi myöhemmin myös roomalaisena versiona. Tuolla ylärappusilla tuli istuskeltua pitkä tovi vain ihailemassa näkymiä ja ihmettelemässä ajan kulkua.

Isola Bella on kaunis pieni saari Taorminan edustalla. Sinne pääsee kävellen hiekkasärkkää pitkin, kunhan on ensin laskeutunut satoja portaita pitkin alas rantaan. Saari on tavallaan satupuutarha tai -puisto, jossa on myös erilaisia kivirakennelmia ja ihan kunnon talokin. Enää saari ei ole kenenkään yksityisomaisuutta, vaan kaupungin omistama suojelukohde. Pientä pääsymaksua vastaan pääsee kulkemaan erilaisten kasvien ja puiden reunustamia kiemuraisia polkuja pitkin, kipuamaan söpöjä portaikkoja ylös ja alas sekä katsomaan talossa olevaa näyttelyä saaren historiasta ja sen entisistä asukkaista.

Matkajutusta tuli pitkä, vaikka yritin kertoa vain tärkeimmät. Itse reissukin oli aika pitkä: kuusi päivää kohteessa + kaksi matkapäivää. Ehdimme nähdä ja kokea paljon sekä tietysti vain chillailla, mikä on matkoilla aina erittäin tärkeää. Taorminaan jäi pieni pala sydäntä.

-Anja

Hiihtolomakausi lähenee, joten nyt on hyvä hetki muistella melko lailla tasan vuoden takaista reissuamme Granadaan.

Saan aika usein lehdistä ja kirjoista ideoita siitä, minne haluaisin matkustaa. Viime vuonna halusin nähdä kuuluisan Alhambran ja niinpä suuntasimme – Johan ja minä – Espanjan Andalusiaan. Lensimme Helsingistä Malagaan ja jatkoimme siitä bussilla Granadaan.

Hotellimme kulman takana kohosi upea katedraali, jossa on myös erillinen kuninkaallinen kappeli kuninkaallisine hautoineen. Kuvat ovat katedraalista, koska kappelissa ei saanut valokuvata. Kirkon edustalla on tyypillinen viihtyisä aukio, jota reunustavat kaupat ja kahvilat ehtivät viikon aikana tulla meille tutuiksi.

Alhambra on kukkulalle rakennettu maurien aikainen palatsialue, jossa on useita rakennuksia, puutarhoja ja parakkien raunioita. Tällä pääosin 1300 -luvulla rakennetulla alueella on aikoinaan asunut jopa 40 000 ihmistä ja siellä on ollut palatsien ja sotilaiden parakkien lisäksi kaikkea mahdollista eläintarhasta kauppapuoteihin. Nykyään se on suuri museoalue ja suosittu nähtävyys.

Upea Alhambra on mykistävän kaunis: pitsimäisin arabeskikuvioin koristeltuja saleja ja pylväskäytäviä, vesialtaita, värikkäitä kaakeleita ja koristeellisia kalligrafioita. Opas kertoi, että lähes kaikki sisäseinät ovat olleet värikkäitä, maali on vain vuosisatojen saatossa kulunut pois. Generalife -palatsin suuri puutarha on varmasti kaunis keväällä ja kesällä – helmikuussa se ei vielä oikein kukoistanut.

Ostimme netistä etukäteen opastetun kierroksen, ja alueen laajuuden ja lippukassan jonot nähtyämme se osoittautui nappivalinnaksi. Ryhmämme kokoontui sovittuna aikana, eikä meidän tarvinnut jonottaa ollenkaan. Kävelykierros oli muutaman kilometrin mittainen – välillä pysähdyimme nauttimaan viinitarjoilusta. Oppaamme oli erittäin asiantunteva, ja jokainen kuuli lennokkaalla huumorilla ryyditetyt englanninkieliset selostukset omilla kuulokkeillaan. Opaskierroksen jälkeen sai halutessaan jäädä vielä kiertelemään omin päin. Me päätimme kävellä mukavaa alamäkitietä kukkulalta takaisin kaupunkiin.

Seikkailimme myös mustalaiskortteleiden kapeilla kujilla. Osassa niistä oli paljon pieniä puoteja vieri vieressä. Ne pursusivat nahkatavaroita ja kaikenlaisia matkamuistoja. Ostin itselleni söpön pienen punaisen nahkarepun, mutta kotisuomessa huomasin sen haisevan kamalalle. Lemu ei irronnut hajunpoistosuihkeella eikä useiden päivien tuuletuksellakaan. Liekö nahka parkittu virtsalla, niin tymäkkä haju oli. Ostaessa en sitä ihme kyllä huomannut – ilma ahtaassa kauppakorttelissa taisi olla niin täynnä erilaisia tuoksuja ja hajuja. Valitettavasti reppu lensi viimein roskiin.

Helmikuinen sää Granadassa oli aurinkoinen, kuten kuvista näkyy, mutta melko viileä. Ohut toppatakki, kaulahuivi ja farkut olivat tarpeen. Viimeisenä päivänä tosin saimme nauttia iltapäivällä oikein kunnolla lämmittävästä paisteesta. Illalla menimme vielä katsomaan flamencoa, joka oli meille molemmille uusi kokemus live-esityksenä. Tanssijat olivat taitavia ja kaiken kaikkiaan show oli hieno elämys.

Muita kiinnostavia kohteita Andalusiassa olisivat Sevilla, joka on alueen pääkaupunki, sekä Córdoba. Myös näiden molempien kaupunkien katukuvassa näkyy maurilainen historia. Monet matkaajat taitavat yhdistää nämä kolme kaupunkia samaan reissuun. Hotellivirkailijakin kysyi lähtiessä, menemmekö seuraavaksi Córdobaan. Mutta me olimme matkalla kotiin, joka on hienoista reissuista huolimatta aina se kultaisin paikka!

-Anja